Joutokummussa ahdistava muovi ja roska saavat uuden elämän

Minimesenaatti tutustuu T2+R kollektiivin PLAY-teokseen.

Toisinaan on hyvä laajentaa seikkailuhorisonttia pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ja niinpä hyppäsimme minimesenaatin kera junaan ja suuntasimme kohti Tampereen Finlaysonin aluetta. Vooningissa pääsee tutustumaan vielä viikon ajan Joutokumpuun, jossa toisen roskat näyttäytyvät näyttelykävijälle aarteina. Yhdentoista taiteilijan luomat, kertakäyttökulttuurista ponnistavat installaatiot ja taideteokset ihastuttivat koko seuruettamme paikan päällä ja saivat aivot raksuttamaan kotimatkalla.

Pääosin kierrätysmateriaalista valmistetut teokset kutsuivat pariinsa kokeilemaan ja ihmettelemään. Satuimme paikalle hiljaisena hetkenä, joten saimme kuljeskella näyttelytilassa vapaasti ja tutustua teoksiin omaan tahtiimme. Myös minimesenaatti nautti vapaudestaan ja tutki teosten lisäksi innolla myös tilan arkkitehtuuria. Lapsen uteliaisuuden perässä tulikin loppupeleissä tutustuttua teoksiin monesta eri tasosta, mikä varmasti toi myös omaan näyttelykokemukseen lisää sisältöä. Esimerkiksi Anne Roinisen teoksessa Varjot vallitseva tunnelma tuntui itsestäni jopa hieman ahdistavalta, mutta pienihminen porhalsi tilassa iloista rataansa ja ihmetteli teosta antaumuksella.

Joutokumpu oli siis mitä oivallisin kohde vauhdikkaasti konttaavan, uteliaan taaperon kanssa. Kun kaikkiin teoksiin sai koskea, ei tarvinnut olla jatkuvasti sydän syrjällään siitä että pienet kätöset ovat kokeilemassa jotain turhan raisuin ottein. Toki joitakin haasteita tuli vastaan, minimesenaatti oli nimittäin esimerkiksi sitä mieltä, että aikuisnäkökulmasta varsin matalalle ripustetun kaihtimen alta oli mahtavaa ryömiä.

Annika Niskasen Jokakuinen piknikkimme -teoksen liepeillä oli mukavaa konttailla.

Kiinnostavimman teoksen tittelin minimesenaatilta sai tilassa viimeisenä oleva T2+R kollektiivin PLAY-teos. Itse lattialla olleet lelut jaksoivat kiinnostaa hetken, mutta paras osio oli tietenkin midipiano, jonka säätimillä sai luotua jos jonkinlaisia valoilmiöitä teokseen. Ilmeisesti teos on ollut laajalti pienempien näyttelyvieraiden suosiossa, enkä ihmettele. Itse vaikutuin eniten Eero Erkamon Merellä ilman aurinkoa -teoksesta, jossa soutulaitetta soutamalla saa eteensä ilmestymään ihmeellisen, suhisevan meren. Minimesenaatin mielestä pimeässä tilassa ollut teos taisi tosin olla hieman pelottava.

Jos PLAYn kimpussa kulutettua aikaa ei lasketa, taisimme nautiskella pisimpään Annika Niskasen Jokakuinen piknikkimme -instaallation kuukuppipuun varjossa. Teos ilahdutti minua hirvittävästi, se oli visuaalisesti näyttävä ja kommentoi tärkeää aihetta. Lisäksi tila olisi ollut oivallinen eväiden syöntiin ja näyttelyyn tosiaan saisi tuoda omat syömiset mukanaan. Me tyydyimme tällä kertaa kuitenkin vain kahviin.

Retki Tampereelle oli siis kokonaisuudessaan todella onnistunut. Taidekokemuksen kruunasi pyörähdys Pikku Kakkosen leikkipuistossa ja mukaan hankitut Pyynikin munkkikahvilan munkit. Lämpimät kiitokset Mysteeri Co.:lle lapsiperheystävällisen ja riemukkaan näyttelykokonaisuuden luomisesta!

Joutokumpuun ehtii vielä retkelle tällä viikolla. Viimeinen aukiolopäivä on lauantai 3.11. ja tarkemmat tiedot löytyvät täältä.

Minimesenaatin kera Helsingin Kirjamessuilla

Omat kirjamessusuunnitelmani menivät hieman uusiksi ja pääsin paikan päälle vasta perjantaina, mutta oli hyvä messupäivä tämä perjantaikin! Omaa ohjelmaa en juuri haarukoinut, sillä nämä olivat minimesenaatin ensimmäiset kunnolliset kirjamessut (viime vuonna hän vain nukkui ja aiheutti ihastunutta kujerrusta matkustellessaan siipan kantoreppukyydissä). Tavoitteenamme oli käydä katsomassa Pikku Kakkosen leikki- ja lauluhetkeä ja Ella ja kaverit -konserttia.

Nyt tosin vähän huijasin, sillä olin minä yhden ohjelman itselleni katsonut. KirjaKallion päivän paneelina oli Kuka saa määritellä mut?, jossa olivat keskustelemassa Maiju Ristkari, Jaana Pirskanen, Mio Kivelä ja Jani Toivola aiheenaan sukupuolen moninaisuus. Keskustelu oli hyvin johdettu (on ne kalliolaiset vaan taitavia!), mutta minimesenaatti päätti suunnitelmieni vastaisesti olla hereillä ja niinpä keskustelun seuraamiseni oli puolinaista. Onneksi paneeli kuvattiin ja se löytyy Yle Areenasta, joten katson sen sieltä loppuun ja katsokaa te myös. Muutenkin Areenasta löytyy paljon messuohjelmaa ja taidan viettää ensi viikolla aikaa kirjapuheen parissa.

Kallio-lavalta suuntasimme minimesenaatin kanssa Kumpula-lavalle, jossa oli käynnissä juuri sopivasti Pikku Kakkosen satuhetki loruineen ja leikkeineen. Tämä aiheutti pikkukuulijassa suurta riemua, joka olisi varmasti joraillut kappaleiden tahdissa pidempäänkin. Lisämusiikkia olisikin ollut tarjolla, mutta koska joku äiti (buu) muisti alkamisajankohdan väärin, saavuimme Ella ja kaverit -konserttiin vasta viimeisen biisin aikana. Onneksi siippa lupasi saapua minimesiksen kanssa vielä huomenaamuna messuille ja he yrittävät päästä fiilistelemään Pikku Kakkosen meininkiä uudestaan.

Tässä vaiheessa pieni messuilija simahti täysin, joten minä laitoin vaunuista verhot kiinni ja suuntasin tutkimaan myyntipöytiä. Mitäänhän minun ei suinkaan pitänyt hankkia, mutta niin vain mukaan tarttui teos jos toinenkin. Petolliselle kahden euron alueelle ei onneksi maastokelpoisten vaunujen kanssa ollut asiaa, joten sinänsä hankinnat pysyivät varsin maltillisina. Puolustaudun sillä, että suurin osa näistä oli minimesenaatille hankittuja. Tai no, minulle oli kuusi ja minimesenaatille seitsemän kirjaa, mutta eihän näitä nyt varsinaisesti kukaan laske?

Yleisesti ottaen uudistetut kirjamessut ilahduttivat ilmeellään. Ronja Salmen puikkoihin astumisen myötä asettelua oli laitettu jonkin verran uusiksi, mitä pidän hyvänä asiana. Päälava löytyi tällä kertaa aivan hallin perältä ja tällä tavalla väkijoukko mahtui suosituissa ohjelmissa mielestäni helpommin hengailemaan lavan liepeille. Siitä olin kyllä erään bloggaajakollegan kanssa samaa mieltä, että jotain somistetta sinne olisi voinut piristykseksi laittaa, nyt vaikutelma oli kätevyydestään huolimatta hieman kolho.

Lasten alue Kumpula- ja Toukola-lavoineen oli puolestaan perin juurin kätevästi aivan hallin luoteiskulmassa ja tavattoman kutsuva. Siellä olisi voinut viettää aikaa enemmänkin ja uskon, että jos alue vain saa tuollaisena pysyä saavumme sinne ensi vuonna vaikka koko päiväksi satuja ja musiikkiesityksiä kuuntelemaan. Alueella oli tilaa temmeltää ja ohjelmakattaus oli kiinnostava, mahtavaa!

Muutenkin vaunujen kanssa oli yllättävän leppoisaa luovia ja ainakin vielä näin perjantaina ihmismäärä oli iltapäivään asti sen verran maltillinen, että suuremmilta törmäyksiltäkin vältyttiin. Ainoat jonotuskohdat taisivat olla hissit (toinen oli remontissa) ja lastenhoitohuone, mutta varsin kivuttomasti sujuivat nämäkin prosessit. Lapsen kanssa luoviessa en myöskään ahdistunut yhtään niin paljon siitä, että en jaksa tai ehdi seurata mitään ohjelmia, nyt vaan mentiin ja hengattiin ja nyt on tuo Areenakin ja mahtavien bloggarikollegoiden messuraportit vielä siihen päälle. 

Hauskoja kirjamessuja kaikille, saa tulla moikkaamaan jos onnistuu minut vielä huomenna aamupäivällä bongaamaan! Todennäköisesti olen minimesiksen kanssa lasten alueella tai Kallio-lavan liepeillä.

Mahtavaa, Hel-YA!

Syyskuun lopulla järjestettiin kaikkien aikojen toinen Hel-YA! -festivaali, jossa keskitytään young adult -kirjallisuuteen. Glorian tiloihin siirtynyt tapahtuma keräsi helmoihinsa aimo joukon lukemisesta kiinnostuneita nuoria ja myös meitä vähän vanhempia kirjallisuuden ystäviä kuuntelemaan kiinnostavia paneelikeskusteluja kirjoista ja niiden liepeiltä.

Sekä dystopiaa että fantasiaa käsittelevissä paneeleissa mainittiin useaan kertaan se, kuinka kirjailija on ikään kuin ennustaja tai herkille taajuuksille virittäytynyt tyyppi. Jos onni osuu kohdalle, ajoittuu kirjan julkaisu juuri sellaiseen saumaan kun aiheesta puhutaan. Toisinaan tuntuu, että moni samaan aikaan julkaistu kirja kertookin samasta aiheesta. K.K. Alongi pohti tämän johtuvan siitä, että kirjailijat tulevat tarttuneiksi ilmassa leijuviin aiheisiin ja lähtevät niistä omiin suuntiinsa. Dystopiapaneelissa todettiin, että dystopiakirjoissa on aina pakko olla toivoa. Se oli minusta lohdullinen ajatus.

Fantasiakirjallisuuskeskustelussa keskusteltiin erityisesti siitä, mikä tekee fantasiasta kiinnostavan kirjallisuudenlajin. Erika Vik muun muassa totesi, että fantasiassa voi kehitellä kokonaisia maailmoja teemoineen ilman meidän maailmamme painolastia ja Elina Pitkäkangas täydensi fantasian poistavan ennakko-odotuksia. Tällöin lukija voi itse havahtua esimerkiksi ongelmallisiin rakenteisiin ja parhaimmillaan vetää niistä yhtäläisyysmerkkejä reaalimaailmaan. Suomalaista spefiä kuvattiin keskustelussa erittäin kantaaottavaksi, mutta pelättiin myös että kritiikki saattaa jäädä ns. maagisen tilpehöörin alle piiloon. Mediassa myös keskitytään helposti kirjan ns. kärkipointtiin, mikä voi antaa kirjasta yksipuolisen kuvan. Esimerkiksi keskusteluun osallistuneen Magdalena Hain Kolmas sisar -teos on ollut viime aikoina paljon esillä panseksuaalisuuden ja muutenkin vapaamman seksuaalisuuden teemojen kautta ja huomasin itsekin yllättyväni siitä, miten paljon kaikkea kiinnostavaa kirja edellämainittujen lisäksi sisältää.

Useaan otteeseen pohdiskeltiin myös sitä, vähentävätkö fantasia- ja young adult -leimat jollain tavalla kirjojen uskottavuutta. Tämä on mielestäni hirvittävän surullinen kysymys, mutta onneksi tapahtuman kirjailijat seisoivat ylpeästi kirjojensa takana. Muun muassa Hai myös totesi, että ihminen on narsistinen eläinlaji, joten myös lähtökohtaisesti vaikkapa avaruushämähäkeistä kertovat teokset kertovat kuitenkin "meistä". Tarinoissa on erilaisia tasoja ja syvemmät pohjavirrat saattavat fantasia- ja dystopiakirjoissa olla niin sanottuja realistisia tai aikuisten kirjoja kiinnostavampia, jos vain osataan katsoa luokittelujen ohi. Toisaalta kirjoja voi ja saa lukea myös niiden sisältämien seikkailu- ja eskapismitasojen vuoksi.

Feminismiä käsitelleessä paneelissa pääsivät rinnakkain Anu Holopaisen Sydänhengitystä, Essi Ihosen Ainoa taivas ja Laura Lähteenmäen Yksi kevät. Keskustelussa todettiin näiden teosten sopivan temaattisesti erittäin hyvin yhteen ja olen koko kolmikon laittanut jo omalle lukulistalleni, mahtavaa. Itse pidin tässä keskustelussa erityisesti siitä, että esimerkiksi abortista puhuttiin asiallisesti ja monipuolisesti. Tästä paneelista minulla on vain vähän muistiinpanoja, olen näemmä unohtanut kirjoittaa, mutta muistan hyvin sen mieleni vallanneen ilon siitä, miten lavalla keskusteltiin hienosti feminismistä.

Suurimman hämmennyksen päivän aikana aiheutti paneeli, jossa keskusteltiin kirjojen siirtämisestä valkokankaalle tai televisioon. Keskustelemassa olivat Emmi Itäranta ja Elina Rouhiainen, sillä molempien teoksista on suunnitteilla versiot joko elokuvaksi tai televisioon. Hämmennykseni ei johtunut siitä, etteikö näitä teoksia kannattaisi versioida. Minusta olisi mahtavaa nähdä Teemestarin kirja elokuvana ja Väki-sarja televisiossa. Oli nimittäin kamalaa huomata, että en osannut nimetä yhtään kotimaista näkemääni hyvää kirja-adaptaatiota viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Tottahan toki on tullut Nälkäpelejä ja muita, mutta kotimaisia en vain keksinyt. Kysyin samaa Twitterissä ja iso osa vastauksistakin viittasi vanhempiin sovituksiin. Uudemmista aion nyt viimein katsoa Aleksi Delikouraksen Nörtti: Dragonslayer 666 -sarjan. Toivokaamme siis, että paneelissa keskusteluun nostetut sovitukset realisoituvat pian ja ovat loistavia, jolloin ehkä kotimaisiin tuotantoihinkin saadaan uutta puhtia.

Yksi eniten odottamani paneeli oli otsikolla Mikä (kaikki) ottaa päähän nuortenkirjakeskustelussa? Paneelissa keskustelivat Bookish Tea Party -blogin Katri, vloggari Kalenterikarju eli Mikko Toiviainen, kirjailija ja kirjavinkkari Sini Helminen sekä lukiolainen Maiju Koivula. Ongelmalliseksi koettiin muun muassa nuortenkirjallisuuden laaja skaala eli se, että saman kattokäsitteen alle mahtuu niin söpöjä ja turvallisia romansseja kuin teemoiltaan rajujakin kirjoja.

Nuorille suunnattuihin kirjoihin toivottiin hyvän tarinan lisäksi jotain yhteiskunnallista teemaa ja muistutusta siitä, että nuorilla on myös valtaa muuttaa asioita. Viime vuosina nuortenkirjoissa ovat olleet nousussa "vahvojen naisten" tarinat ja Helminen muun muassa haaveili siitä, että näiden naisten ei tarvitsisi aina potkia. Samaa aihetta sivuttiin myös fantasiakeskustelussa, jossa odotettiin päivää jolloin voidaan puhua vain hahmoista eikä ihmetellä esimerkiksi herkkää mieshahmoa. Toiveissa siintävät lisäksi ei-toksiset poikahahmot, vässykkänaiset ja -miehet ja monipuolisuuden kasvattaminen esimerkiksi muunsukupuolisten tai sateenkaarevien päähenkilöiden muodossa.

Sen lisäksi että nuortenkirjoja toivottiin paremmin esille kirjakaupoissa ja kirjastoissa toivottiin lisää kirjatrailereita ja haikailtiin enemmän pöhinää Instagramiin ja etenkin Youtubeen. Ehdin jo hetkeksi ahdistua tästä ja tuntea itseni kävyksi, kunnes tajusin tällä hetkellä itsekin poimivani suurimman osan lukuvinkeistäni Instasta. Lisäksi kirjabloggarit ovat juuri perustaneet upouuden Kirjakultti-kanavan, jossa on jo useita videoita, mahtavaa!

Viimeisimpinä pointteina nousi Toiviaisen toive siitä, että muistettaisiin puhua myös lukemisen epähyödyllisyydestä. Tänä hyggeilyn aikakautena onkin syytä muistuttaa, että hyvään kirjaan tarttuminen ja sohvannurkkaan käpertyminen on ihanan hyödytöntä. Nostattakaamme siis lukuintoa ja -iloa vaikka tämän näkökulman kautta.

Minulle päivän viimeiseksi keskusteluksi jäi Salla Simukan ja Siri Kolun yhteisshow. Tästäkään keskustelusta en kirjoittanut ylös muuta kuin että lentokoneeseen ei kannata laittaa tyllihametta. Muistiinpanojen puuttuminen johtuu siitä, että keskityin fanittamaan näitä kahta valovoimaista kirjailijaa, jotka puhuivat mahtavasti aikuisiällä löytämästään ystävyydestä ja syvästä yhteydestä. Kun niin paljon puhutaan siitä, kuinka naisten välinen ystävyys on vaikeaa ja kauheaa, oli yksinkertaisesti ihanaa kuunnella innostunutta puhetta ystävyyden kantavasta voimasta. Toki ystävyydessäkin on aina ryppyjä, tietysti, mutta niistä selvitään. Huippua, kiitos!

Minua ilahdutti myös kovasti, että tauoilla näytettiin valkokankaalta ulkomaisten tai paikalle muuten pääsemättömien kirjailijoiden tervehdyksiä. Lisäksi ohjelmaa oli Glorian aulatilassa, jossa keskusteltiin muun muassa idean kehittämisestä peliksi tai kirjaksi ja laulujen muuttumisesta tarinoiksi. Itse en näitä keskusteluja ehtinyt seurata, mutta kuulemani mukaan nekin olivat kiinnostavia ja vähintäänkin keräsivät paljon väkeä.

Helsingin Kirjamessujen kolkutellessa jo ihan konkreettisesti ovelle huomaan ajattelevani Hel-YA:ta kaipauksella. Minusta on suoraan sanottuna ihanaa kuunnella hyvin vedettyjä paneelikeskusteluja kirjallisuudesta ja sen ilmiöistä rauhallisessa tilassa. Tiedän, että messuhallissa käydään hyviä keskusteluja päivittäin, mutta katon kohotessa korkealle ja äänten puuroutuessa en ainakaan itse pysty keskittymään kovin pitkiä aikoja. Hel-YA:n aikana sain istua ja nauttia ihan rauhassa ja se oli mahtavaa. Ensi vuotta siis odotellen, kiitos!

Sain kutsuvieraslipun festivaalille, kiitos järjestäjille.

Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1

Poikien välisestä ystävyydestä

Olen ottanut itselleni haasteeksi tutustua tarkemmin mangasarjakuvaan. Somekuplastani sain paljon hyviä vinkkejä, mutta niiden jatkoksi pulpahti esiin uusi kotimainen manga. Mae Korvensivun Clownfish Twister lupaa leikittelyä sukupuolirooleilla, teinihuumoria ja romantiikkaa. Se on tehty alunperin nettisarjakuvaksi ja sekä tämän ensimmäisen osan osuus että jatkoa sille löytyvät tekijän Webtoon-sivustolta.

Maru ja Ren ovat hyvät ystävät, jotka kohtaavat toisensa kahden vuoden tauon jälkeen. Ren odottaa saapuvaksi machoa lihaskimppua, mutta yllättäen Marusta onkin tullut tyttö eikä hän itsekään oikein tiedä miksi. Ystävyys ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään ja Ren alkaa auttaa Marua muutoksen syiden selvittelyssä huomaten samalla hänellä olevan mitä erikoisempia tunteita Marua kohtaan. Juoni ei edisty tämän ensimmäisen osan puitteissa kovinkaan paljon, vaan keskittyy lähinnä Renin vaihtelevan tunneskaalan kuvaamiseen. Kauniistikin kuvatun poikien välisen ystävyyden ja välittämisen ohella sarjakuvassa on jos jonkinlaista sekoilua ja erikoisia hahmoja.

Korvensivun piirrostyyli on sanalla sanoen vänkä. Hahmot ovat kasvoiltaan nöpönenäisiä ja söpöjä, mutta vartaloiltaan todella lihaksikkaita ja paikoin jopa fotorealistisia. Kontrastiin tottuminen kesti jonkin aikaa, mutta kirjan loppupuolella silmät olivat jo skaalautuneet tähän ilmaisuun. Seikka, johon puolestaan en niinkään totu, on mangaan yhdistämäni satunnaisesti tapahtuva ylitsepursuava vouhotus, joka yleensä näyttäytyy ylenmääräisenä väkivaltana. Lisäksi milloin miltäkin sivulta silmille hyppivät huomiotaherättävästi tissit ja pyllyt, jotka saattavat aiheuttaa hämmennystä satunnaisissa vierustovereissa esimerkiksi bussissa.

Oma mangatietämykseni on parhaimmillaankin rajoittunutta, joten en osaa sen kummemmin sijoittaa teosta genren kentälle. Olen kuitenkin vuosia sitten lukenut joitakin osia Rumiko Takahashin Ranma ½ -mangasta, jolle Clownfish Twister on tiedotteen mukaan tribuutti. Ranma ½:ssa sen keskushenkilö Ranma on pudonnut taikalähteeseen ja sen seurauksena muuttuu aina kylmään veden vaikutuksesta tytöksi. Marun muutoksesta ei saada tämän ensimmäisen osan myötä kovinkaan paljon tietoa, mutta klovnikalaviittausten perusteella asiaan saattaisi hyvinkin myös liittyä vesi.

Suhtaudun tähän albumiin varauksellisen positiivisesti. Minusta on hienoa, että kotimainen mangataiteilija on saanut kustantamon taakseen. Tyyli on persoonallinen ja tarina lähtökohtaisesti kiinnostava. Minua jäi kuitenkin harmittamaan, että sarjan käännös tuntui hieman hutiloiden tehdyltä ja siten jätti koko teoksesta hieman ristiriitaisen tunnelman. Marun muutoksen tausta jäi kuitenkin kiinnostamaan, sillä siitä vilautettiin vihjettä jo sivulla 16 mutta aiheeseen ei tämän albumin puitteissa palattu.

Tällä albumilla myös yksi piste Sarjakuva-lukuhaasteeseen.

Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Arktinen Banaani, 2018. 192 s.

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman

Matilda herättelee vanhempia maailmanpelastustalkoisiin

Viime viikkojen aikana minä ja varmasti moni muukin on ajatellut paljon ilmastoa ja ilmastonmuutosta. Poikkeuksellisen leudon lokakuun luettavaksi sopiikin sitä myöten Juha-Pekka Koskisen uusin lastenkirja Matilda pelastaa maailman. Siinäkin tuskastellaan ilmastoahdistuksen parissa, mutta pohditaan myös keinoja sen vähentämiseksi.

Juhani ja Hanna Virtasen elämä heittää kuperkeikkaa, kun perheeseen syntyy Matilda. Lapsen ensimmäinen sana on napakka "miksi" eikä kyselyille näy loppua, vaan neuvokas tyttö alkaa etsiä tietoa myös itsenäisesti. Päiväkodissa ollaan helisemässä tiedostavan Matildan vaatiessa tehokkaampia kierrätystoimia eikä uudistuksilta säästytä kotonakaan. Leppoisaan eloon tottuneet vanhemmat saavat huomata, että arkipäivän toimissa on parantamisen varaa itse kullakin.

Oikeastaan kivointa on, että kirjassa näytetään lapsen voivan vaikuttaa asioihin ja että vanhemmat joutuvat ottamaan opiksi ja ottavatkin niin hyvin, että alkavat ajatella asioita itsekin. Pienien ympäristötekojen hyötyä on vähätelty, mutta itse tahdon ajatella että kun riittävän moni tekee ja tahtoo, syntyy myös muutosta.

Paula Melan kuvitus tuo kirjaan eloa ja näyttävyyttä. Matilda on ulkonäöltään jonkinlainen nykyajan Peppi Pitkätossu, mutta ei jää esikuvansa jalkoihin vaan niin sanotusti jallittaa aikuisia omalla tyylillään. Kuvitus on paikoin myös aika hurjaa, sillä ilmastoahdistuksesta kumpuavat ajatukset piirtyvät hurjina esiin sekä tekstistä että kuvista.

Toivoisin siis, että kirjaa luettaisiin yhdessä aikuisen kanssa. Vaikka tarina ei sinänsä ole pelottava, saattavat Matildan ajatuksissa vellovat mustat tulevaisuudenkuvat tuhkassa kahlaavista ihmisistä ja synkissä vesissä ajelehtivista valaiden luurangoista aiheuttaa ahdistusta. Saavat ne toisaalta aiheuttaakin, sillä tilanne on vakava, mutta voin hyvin kuvitella pienen itseni vaipumassa ahdistuspyörteeseen ilman keskustelukumppania. Eikä tämän lukeminen varmasti ole haitaksi aikuisellekaan, sillä keneltäpä lapsi voi niitä parempia tapoja muuten oppia?

Lue meille äitikulta -blogissa pohditaan, onko kyseessä kuitenkin kierrätysopas vanhemmille ja myös Lastenkirjahyllyssä ajatellaan kirjan fokuksen olevan enemmän aikuisissa.

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman
Karisto, 2018. 43 s.
Kuvitus: Paula Mela

Sara Shepard: Kaivattu (Valehtelevat viettelijät #1)

Guilty pleasures: kakut ja juoruilusarjat.

Kauniiden tyttöjen synkät salaisuudet

Sara Shepardin Valehtelevat viettelijät -sarjaan olen törmännyt lähinnä oppilaiden puheissa, mutta etsiskellessäni itselleni jotain viihdyttävää ja keveää nappasin sarjan ensimmäisen osan Kaivattu luettavakseni. Olin totta puhuen luullut sarjan tulleen ennen kirjoja, joten oli positiivinen yllätys että asia onkin toisinpäin.

Rosewoodin pikkukaupunkiin sijoittuva tarina on täynnä rakkautta, salaisuuksia ja paheita. Kolme vuotta ennen kirjan tapahtumia viisihenkisen tyttöjoukkion johtajahahmo Alison katoaa salaperäisesti ja tytöt erkaantuvat toisistaan. Nyt Spencer, Hanna, Aria ja Emily ovat jälleen samassa koulussa, tällä kertaa high schoolissa, ja jokainen alkaa yllättäen saada omituisia viestejä, joissa uhataan paljastaa heidän synkimmät salaisuutensa. Kaikista oudointa on, että kukaan muu ei näitä asioita tiennyt kuin Alison ja hänenhän pitäisi olla kuollut.

Tarinan tytöt ovat keskiluokkaisia ja kauniita. Toki huolitellun pinnan alta löytyy jos jonkinlaisia salaisuuksia, mutta ulkonäkö ja tyyli ovat tässä tarinassa isossa osassa ja se näkyy muun muassa vaatteiden ja laitteiden hieman huvittavana merkkidroppailuna. Jokainen tytöistä saa olla vuorollaan kertojana ja paljastaa koko ajan lisää palasia Alisonin katoamisesta ja sitä edeltäneistä tapahtuneista. Shepard vedättää lukijaa eikä suostu paljastamaan korttejaan, mikä jossain vaiheessa alkaa olla hieman ärsyttävää vaikka tavallaan ymmärränkin, onhan sarjassa ilmestynyt kuusitoista kirjaa ja kaikkea ei luonnollisesti kannata kertoa heti kättelyssä.

Lukukokemus oli oikein kelvollinen, mutta tunnen luissani että tarina toimii minulle paremmin tv-sarjana kuin kirjana. Tyyliltään tässä oli paljon samaa kuin aiemmin oivallisena päännollaussarjana toimineessa Gossip Girlissä (tuntematon viestittelijä, kauniita nuoria, vehkeilyä jos jonkinlaista), joten jatkanen tarinan parissa toisessa formaatissa.

Sara Shepard: Kaivattu (Valehtelevat viettelijät #1)
Pretty Little Liars, 2006.
Gummerus, 2012. 270 s.

Lavalta: Kinky Boots (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Mirka Kleemola

Uupunut horjuu korkokengillä

Olin odottanut viime keväästä asti pääseväni katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Bootsin. Ensimmäisten arvioiden jälkeen odotin sitä vielä enemmän. Tekijätiimi vaikutti loistavalta ja loppuunmyydyt katsomot puhuivat tietysti omaa kieltään. Lokakuisena perjantaina marssin viimein katsomoon kädessäni toinen illan kahdesta viimeisestä lipusta.

Ympäri maailmaa kiitosta kerännyt Kinky Boots on glitteriä ja punaista pursuava musikaali itsensä ja muiden hyväksymisestä ja sydämen avaamisesta. Vaikka pulaanjoutuneen tehtanperijän ja säihkyvän dragartistin yllättävästä yhteistyöstä ponnistava tarina ei sinänsä yllätä juonenkäänteillään, on Samuel Harjanteen ohjaaman esityksen sydän täyttä kultaa.

Harmillisesti elämäniloa ja riemua pursuava musikaali oli yksinkertaisesti liikaa uupuneelle mielelleni. Kun on ensin jännittänyt kaksi viikkoa esityksen lipputilannetta ja nukkunut muutenkin liian vähän, olin katsomossa todella ylivirittyneessä tilassa. Rentoutuminen oli käytännössä mahdotonta enkä päässyt kunnolla musikaaliin sisään. Harmitti vietävästi, mutta vika ei ole työryhmän tai esityksen.

Työryhmä nimittäin on mahtava. Lauri Mikkolan Lola säteilee lavakarismaa parven viimeisille riveille asti ja Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Sandberg) sähköistävät lavan välittömästi sinne marssiessaan. En voi kuin tuijottaa suu auki, miten nämä säihkyvät olennot suoriutuvat energisistä tanssinumeroista korkeissa koroissaan kuin vettä vaan. Myös Petrus Kähkösen isänsä saappaisiin pujouttautunut Charlie Price on hahmona onnistunut ja vakuuttaa etenkin toisen puoliajan soolonumerossa Sielukas mies. Dynamiikka Mikkolan ja Kähkösen välillä toimii alusta asti ja he ovat toisilleen hyvät vastinparit.

Koko ensemble on muutenkin täysillä mukana toiminnassa. Laulut raikaavat ja energia pysyy koko ajan katossa. Symppasin hirvittävästi Anna Victoria Erikssonin Laurenia ja Tero Koposen Don nousi lopulta itselleni yhdeksi teoksen olennaisimmista hahmoista. Täytyy myöntää, että sydämeni läpätti myös tehtaan Georgelle, Joachim Wigeliukselle, joka ei ollut urautunut vaan oli aina valmis lähtemään tehtaan muutoksiin mukaan. Erityispisteet annan myös kapellimestari Eeva Kontulle, jonka energisestä toiminnasta saa vilauksen jos sattuu istumaan parvella sopivasti kuten minä.

Esitys on toimiva myös visuaalisesti. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografioimat tanssinumerot ovat näyttäviä kuten kuuluukin ja esityksessä nähtävä nyrkkeilykohtaus oli myös upea. Lavarakenteet (Peter Ahlqvist) luovat esitykseen hienoja tiloja monessa kerroksessa ja värikäs pukusuunnittelu (Tuomas Lampinen) on hyvässä kontrastissa tehdastilojen kuluneiden tiiliseinien kanssa.

Paljon oli siis hyvää, mutta katsoja ei tällä kertaa yltänyt samaan tasoon. Ehkä siis pääsen vielä uudestaan Kinky Bootsin pariin paremmassa vireystilassa ja silloin minäkin huudan Hei jee!

Kinky Boots jatkaa syyskauden jälkeen vielä keväällä eli tämän ehtii vielä loistavasti nähdä.

Lavalta: Underneath (Recover Laboratory)

Kuva: Sofi Häkkinen

Epäpaikan olennot kohtaavat katsojan lempeästi ja suoraan

Valitsen raskaamman oven ja laskeudun kohti kosteaa tunneliverkostoa. Portaikon puolivälin jälkeen kohtaan ensimmäisen maanalaisen olennon. Recover Laboratoryn Underneath-teokseen lähdetään katsojana yksittäin ja kohdataan labyrintissa erilaisia olentoja. Niiden kanssa saa vuorovaikuttaa, jos haluaa, mutta reitin läpi voi myös vain kävellä. Minä valitsin tällä kertaa kohtaamiset ja olin vaikutettu.

Meilahden väestönsuoja näyttäytyy labyrinttimuodossaan jonkinlaisena epäpaikkana. Ilman lavastuksiakin siellä kävely tuntuisi oudolta, halleissa on autoja ja jopa moottorivene. Taiten rakennetut lavasteet näyttäytyvät silti orgaanisina, ne eivät tunnu tilaan erikseen rakennetuilta. Tuntuu, että paikan tunnun katoamisen lisäksi myös aika menettää merkitystään. Illuusiota rikkovat ainoastaan ajoittaiset opasteet, joiden olemassaolosta olin kuitenkin iloinen. Oli mukava tietää olevansa oikealla reitillä ja saada väliaikatietoja siitä, missä kohtaa labyrinttia suurinpiirtein kulkee.

Teoksen kuvauksessa kerrotaan sen tutkivan ihmistä ja ihmisyyden kokemusta. Suuria teemoja eivätkä niin helppoja toteuttaa, mutta minulle ne näkyivät. En ajatellut etukäteen virittäytyväni mitenkään niitä havainnoimaan, kunhan yritin lähteä avoimin mielin, ja yllätyin siitä, miten varkain minut johdateltiin ihmisyyttä pohtimaan. Pohtiminen ei toisaalta ole aivan oikea sana, sillä en myöskään kokenut aktiivisesti prosessoivani mitään, pikemminkin olin jollain tavalla ihmisyyden ytimessä. Sellaisessa paikassa, jossa voi katsoa toista silmiin ilman pelkoa tai häpeää ja tuntea tulevansa nähdyksi kokonaisena.

Ihastuin labyrintista löytämiini olentoihin. Ne olivat selvästi paikkasidonnaisia, omille reviireilleen jämähtäneitä ja osa myös hiukan ilkikurisia. Labyrintissa kulkijaa ne lähestyivät kukin omalla tavallaan, impulsseja tarjoten mutteivät pakottaen. Minä vietin aikaa niistä kaikkien kanssa. En halua pilata kenenkään kokemusta erittelemällä hetkiä tarkemmin eivätkä kohtaamiset varmasti näyttäydykään kaikille samanlaisina. Rohkaisen kuitenkin lämpimästi ottamaan impulsseja vastaan, sillä jaetut hetket jäivät väikkymään mieleen.

Kuva: Sofi Häkkinen

Tunnelissa vietettävä aika arvioidaan järjestäjän taholta puolesta tunnista kahteen tuntiin. Itse viihdyin kosteissa käytävissä ja luolissa hieman yli tunnin kiirehtimättä kulkien. Yllätyin siitä, että en kohdannut muita juuri lainkaan, vaikka tiesin labyrintissa olevan ainakin kuusi ihmistä samaan aikaan kanssani. Kokemus oli yksityinen ja miellyttävä.

Labyrintin keskivaiheilla on eräänlainen taidenäyttelyosuus, joka oli sekä rauhoittava että hieman pitkäveteinen. Olin itse labyrintissa sen verran korkeassa viritystilassa, että koin vain katsottavien teosten äärelle pysähtymisen haastavaksi. Teokset, joita sai koskea tai joiden kanssa sai tehdä jotain, tuntuivat mielekkäämmiltä. Oma suosikkini oli Pillow Talk, taiteilijaa en valitettavasti muista.

Elämyksenä Underneath on kokonaisvaltainen ja hyvin suunniteltu. Itse huomaan jännittäväni vapaasti läpikuljettavia teoksia, pelkään usein ohittavani epähuomiossa jotain, mutta täällä ohjeistus oli sen verran selkeä, että kokemukseen pystyi rauhassa uppoutumaan.* Suosittelen siis lukemaan odottelutilan lärpäkkeet huolella ja heittäytymään sitten labyrintin kiemuroihin itselle sopivalla intensiteetillä. Reitti on turvallinen ja olennot kilttejä.

Poistuttuani tunnelista aurinkoiseen syyspäivään oli pakko hengähtää hetkeksi. Olo oli läpikotaisin kohdattu. Labyrintin olennot katsoivat kohti suoraan ja lempeästi, tunsin itseni hyväksytyksi maan alla kulkiessani. Kiitos.

Labyrinttiin pääsee 20.12. asti.

Kiitokset lipusta esitykseen Recover Laboratorylle.

* Myönnetään, että esityksen jälkeen minuun iski kauhea jälkiahdistus siitä, että jätinkö kuitenkin jonkin nurkan tutkimatta ja ohitinko jotain vahingossa. Tuottajan kanssa keskusteltuani sain todettua, että ainakin löysin kaikki olennot tunneleista ja pääsin ahdistuksesta eroon. Huh.

Lavalta: Rosemaryn huone (Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset)

Kuva: Aino Kannisto

Pelot tulevat näkyviksi vinksahtaneen kesäsiirtolan huoneissa

Minä en pidä kauhusta tai pelottavista jutuista. Jotenkin silti löysin itseni kävelemästä lokakuisena iltana Lammassaaren pitkospuita kohti Jenni Kivelän ja Kilttien ihmisten uutta teosta Rosemaryn huone. Esitys käsittelee pelkoa ja kauhua ja voi olla paikoin oikeasti hurja katsojasta riippuen, mutta itse päädyin nauttimaan kovasti pelkojen monipuolisesta käsittelystä.

Rosemaryn huoneesta on hankala kertoa paljastamatta liikoja. Kolmeen osioon jakautuva, omituiseen kesäsiirtolaan sijoittuva esitys on yllätyksellinen ja nerokas. Siinä on koko ajan jotakin perustavanlaatuisesti vinossa. Hymyt valahtavat kasvoilta, silmät tuijottavat maanisesti. Tanssijat liikkuvat paikoin kuin riivattuna. Tarjottu keitto epäilyttää, vaikka kerrotaan, että se ei sisällä pelottavaa botuliinia.

Kiinnostavimmassa osuudessa katsojat jaetaan ryhmiin ja siirretään istumaan pieniin huoneisiin eräänlaiseen asuntolaan. Ovi suljetaan ja jäämme istumaan sängyille. Huone on täynnä näennäisen merkityksettömiä yksityiskohtia, mutta luonnollisesti Liisa Pesosen lavastuksessa ja puvustuksessa kaikki on tarkkaan mietittyä. Esiintyjät tuovat mukanaan huoneeseen erilaisia kauhuja ja pelkoja. Osa ahdistaa ja välillä tekee mieli ravistella hiipivää pelkoa kehosta pois. Säikyttelyä ei onneksi ole, eikä esitys sitä tarvitsekaan. Myönnettävä toisaalta on, että jos jokin käsiteltävistä peloista osuu liian hyvin omaan kauhukarttaan, saattaa esityksessä tulla tukalat oltavat. Poistua kyllä saa kesken, eli esitys on siinä mielessä turvallinen.

Esityksen äänimaailma on upea. Jokaisella katsojalla on kuulokkeet ja niistä kuuluu yksilöllinen ääniraita. Tämän lisäksi myös esiintyjillä on omat laitteet. Esityksen keskimmäinen osa tapahtuu tosiaan samanaikaisesti useassa tilassa ja ajoitukset ovat niin tarkat, että ilman ohjeita esitys ei toimisi katsojien ääniraitojen kanssa. En voi kuin nostaa hattua, sillä esiintyjät kykenevät ohjeiden kuuntelemisen lisäksi esittämään omat osionsa täysin keskittyneesti. Hatunnostonsa ansaitsee luonnollisesti siis myös äänisuunnittelija Joonas Outakoski, sillä tällaista en ole ennen kokenut ja olen kuitenkin kulkenut viime vuosina aika monessa esityksessä kuulokkeet päässäni.

Rosemaryn huoneessa palaset ovat siis monella tavalla kohdallaan. Lammassaaren miljöötä käytetään hyvin hyödyksi ja siitä saadaan luotua vino paikka jossain nyrjähtäneessä ajassa. Tunnelma on mukavan epämiellyttävä koko esityksen ajan, tanssijat pysyvät roolissaan eivätkä vaikuta edes palelevan ohuissa vaatteissaan, vaikka ilma on todella kolea. He eivät tunnu todellisilta. Palatessa takaisin sivistyksen pariin mantereelle tekee mieli vain puhua esityksestä, pelon psykologiasta ja siitä, miten jotkut pelot puhuttelevat ja miksi.

Viimeiseksi suosittelen, että jos menet katsomaan esitystä laita todella lämpimästi päälle. Lokakuiset illat ovat kylmiä eivätkä Lammassaaren tilat ole lämmitettyjä. Kerrastot siis alle ja pipot ja hanskat mukaan!

Rosemaryn huoneen esityksiä on 20.10. asti, liput ja muut tiedot täältä.

Kiitokset työryhmälle lipusta ennakkoesitykseen.

Lavalta: Prinsessa Pikkiriikki (Kansallisteatteri/Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Prinsessa Pikkiriikki (Helmi-Leena Nummela) ja taikakoira Makkara (Hanna Vahtikari). Kuva: Kristiina Männikkö

Prinsessa Pikkiriikin riemukkaat tuhmuroinnit

Prinsessa Pikkiriikki oli yksi eniten odottamistani syksyn ensi-illoista. Kansallisteatterin Suuren Näyttämön lämpiössä esitettävä lastenteatteriesitys lunasti ilokseni odotukset täysin. Hannele Lampelan ja Ninka Reitun teokseen perustuva tarina kertoo ilkikurisesta pikkutytöstä, Prinsessa Pikkiriikistä, joka järkyttyy kuullessaan äidin vatsassa kasvavasta Rasittavasta Urposta. Taikakoira Makkaran kanssa he taikovat aikuiset Himpskattiin ja lähtevät säännöttömälle seikkailulle omin päin. Tuhmuroinnin lomassa kohdataan mahtavia tyyppejä ja leikitään vaikka mitä, mutta loppujen lopuksi on kuitenkin lohdullista päästä takaisin äidin syliin.

Helmi-Leena Nummela on yksinkertaisesti huikea Prinsessa Pikkiriikki tyllihameineen ja vessapaperirullakruunuineen. Yhteispeli muita rooleja esittävän Hanna Vahtikarin kanssa toimii. Vahtikarille nostan hattua tehokkaista roolivaihdoista ja nopeasta heittäytymisestä, taikakoira Makkara muuntautuu silmänräpäyksessä ärsyttäväksi Räkä-Eetuksi tai lempeäksi äidiksi. Molempien esiintyjien meininkiä on mahtavaa katsoa, lavalla tuntuu olevan oikeasti hauskaa.

Kati Lampun lavastus on värikäs ja sen perustana olevat sermit muuntautuvat moneksi. Puvustus mukailee Reitun kuvituksia ja iloiset värit ovat mielestäni olleet olennainen osa Pikkiriikki-kirjojen viehätystä, joten on mahtavaa nähdä sen siirtyneen lavalle näin hyvin. Kiinteitä lavasteita ei käytännössä ole ja hyvä niin, sillä tilat piirtyvät esiin hienosti valikoitujen rekvisiittojen ja ilmeikkään näyttelijätyöskentelun kautta. Esitys onkin tehty myös kiertuekäyttöön.

Esityksen suositusikäraja on 3 vuotta, mutta tämän vauhdikkaan esityksen jaksoi katsoa juuri yksi vuotta juuri täyttänyt minimesenaattikin. Hänen suosikkikohtiaan olivat nimenomaan rytmikkäät laulut ja myös maatuskoja sisältänyt kohtaus herätti suurta mielenkiintoa. Muutenkin noin 40 minuuttia kestävä esitys oli Lija Fischerin ohjauksessa hyvin rytmitetty ja vaikutti pitävän lapsikatsojien mielenkiintoa oivallisesti yllä. Oheisesta lienee selvinnyt, että myös minä, aikuiskatsoja, viihdyin katsomossa erinomaisesti.

Nummelan lisäksi Prinsessa Pikkiriikin roolissa voi nähdä Miila Virtasen. 

Prinsessa Pikkiriikin esityksiä on Kansallisteatterissa marraskuuhun asti, lisäksi esitys kiertää Itä-Helsingin päiväkodeissa.

Kiitokset Kansallisteatterille lipuista esitykseen.