Sally Jones opettelee esityksessä myös korjaamaan haitareita. Kuva: Jiri Halttunen
Vauhdikas seikkailutarina saa hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa
Luin viime kesänä Jakob Wegeliuksen romaanin Merten gorilla ja ihastuin. Noin kuusisataasivuinen seikkailuromaani vei minut mennessään Portugaliin ja Intiaan, laivojen konehuoneisiin, kuuntelemaan fadoa ja selvittämään kiinnostavaa rikosta. Olin siis iloisesti yllättynyt, kun kuulin Jyväskylän kaupunginteatterin tekevän tästä näytelmää. Miten moniaalle rönsyilevä tarina taipuisi näyttämölle?
Paljastettakoon heti kättelyssä: hyvin. Perttu Leinonen (ohjaus ja sovitus) ja Arn-Henrik Blomqvist (dramatisointi) ovat löytäneet tarinasta olennaiset käänteet ja saaneet sen mahdutettua noin kahteen tuntiin. Hatunnoston arvoinen suositus. Suuri näyttämö muuttuu silmänräpäyksessä höyrylaivasta viehättäväksi lissabonilaisasunnoksi, hautausmaaksi ja sulttaanin hoviksi, kun gorilla Sally Jones (Piia Mannisenmäki) yrittää saada ystävänsä merikapteeni Henry Koskelan (Henri Halkola) vapautettua vankilasta. Onneksi Sally Jones saa rinnalleen muita ystäviä, kuten päättäväisen ja kaunisäänisen Ana Molinan (Saara Jokiaho) ja hitaasti lämpiävän mutta lempeän signor Fidardon (Hannu Hiltunen).
Mannisenmäen Sally Jones on taiten rakennettu hahmo ja tarinan sydän. Muiden hahmojen kanssa vuorovaikuttaessaan Sally Jones oli kehonkieleltään moni-ilmeinen ja eläimellinen, mutta kehoilmaisu rauhottui kun olennaiset tarinalliset asiat kerrottiin yleisölle suullisesti.
Esityksen hahmot ovat muutenkin kiinnostavia ja hauskoja. Tyyliin sopivasti ne olivat karrikoituja, mutta toisinaan lastenteatterille tyypillistä kohellusta ei esiintynyt. Maneereilla saatiin hahmoille nopeasti hieman lihaa luiden ympärille, sillä tutustumiseen ei tarinan pyörityksessä jää paljoa aikaa. Etsivä Umbelinon (Hannu Lintukoski) ilmestyessä lavalle ehdin tosin kohotella hetken kohotella kulmiani, mutta perinteinen koheltava kumijalka vei lopulta sydämeni.
Tätä myöten on muutenkin kiiteltävä näyttelijöiden muuntautumiskykyä. Kaikki paitsi Mannisenmäki tekevät useamman roolin ja paikoin piti todella siristellä silmiä, että keksi kuka näyttelijöistä hahmon takaa löytyy. Olisin melkein voinut väittää, että lavalla pyöri enemmän kuin yhdeksän näyttelijää. Isot aplodit siis koko ensemblelle!
Hudson Queen uppoaa. Kuva: Jiri Halttunen
Kuten rivien välistä on jo ilmaistu, on esitys toiminnantäyteisyyden lisäksi myös hauska. Hauskin kohtaus taisi olla Sally Jonesin saapuminen Bapurin maharadzan luokse. Jatkuva retkueen käännyttäminen maharadzan portilta sai harvinaisen koomiset mittasuhteet ja aiheutti yleisössä aikamoisia naurunremakoita. Nauroin itsekin. Tekemisestä lavalla näkyi ilo, ja se on etenkin lastenteatterin ollessa kyseessä erityisen tärkeää.
Kehuttakoon vielä visuaalisia elementtejä. Karmo Manden suunnittelemat lavasteet vaihtuivat lavalla tiuhaan tahtiin ja niitä pyörittelemällä saatiin esiin aina vain uusia maisemia. Lavan nostoelementtejä käytettiin hienosti hyödyksi ja esimerkiksi Hudson Queen -höyrylaivan uppoaminen aivan esityksen alussa on näyttävästi toteutettu.
Olin Merten gorillan jälkeen monta tuntia aivan innoissani ja hyvällä tuulella, olen itse asiassa vieläkin mikä varmasti näkyy tästä tekstistäkin. Esitys on täysiverinen seikkailukertomus, eikä se yritä saarnata tai opettaa. Toki ystävyys ja avomielisyyden merkitys nousevat rivien välistä esiin tärkeinä teemoina, mutta niitä ei alleviivata turhaan. Nyt sai yksinkertaisesti nauttia vauhdikkaasta menosta ja hienosta teatterista.
Esityksiä on jäljellä enää kolme, tarkemmat tiedot teatterin sivuilta. Esitystä suositellaan kouluikäisestä ylöspäin, mikä vaikuttaa hyvältä ikäsuositukselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.