Runohaasteen lopputulema

Vuosi lähenee uhkaavasti tai oikeastaan armollisesti loppuaan ja samalla päättyvät lukuisat lukuhaasteet. Reader, why did I marry him? -blogin Ompun luotsaama runohaaste oli miellyttävä haltuunotettava, sillä lukea sai mitä tahansa runoutta sen verran kuin mukavalta tuntui. Itse huomasin vasta nyt lukeneeni haasteeseen vain kotimaista runoutta, mutta mikäs lukiessa kun ovat niin taitava ja monipuolinen joukko.

***

Luin Tekla Inarin runo- ja valokuvakokoelman Siniset vuodet - Blue Years jo maaliskuussa. Muistan lukuhetken, istuin lähijunassa ja jotenkin ajattelen että on ollut kaunis päivä. Kauneuden illuusio voi toisaalta johtua myös teoksen kuvituksesta, tavallisista pienistä hetkistä otetuista valokuvista joissa on hätäisyyttä ja rakeisuutta, sellaista oikeanlaista. Kirja oli myös käsituntumalta miellyttävä, pehmeä ja kompakti.

Runot ovat puolestaan jatkumo, ne kuvaavat kahden ihmisen välistä rakkaustarinaa tässä tämän hetken maailmassa. Sanat resonoivat mielessä, Inari kirjoittaa selkeää ja tarkkanäköistä proosarunoa. Tuntuu hassulta sanoa, että tämä oli jotenkin helppo kokoelma, mutta se on nyt ensimmäinen mieleentuleva sana. Runot ja kuvat seurasivat toisiaan, minä pysyin perässä, nyökyttelin.

Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Kosmos, 2017. 256 s.
Englanninkieliset käännökset: Kasper Salonen
Typografinen muotoilu: Jaakko Suomalainen

Lainattu kirjastosta.

***

Syksyllä suoritin Lyriikan perusteet -kurssia ja ensimmäisenä tehtävänä oli lukea jokin kotimainen uusi runokokoelma. Poimin omasta hyllystä Mia Röngän esikoiskokoelman Maanalaiset linnut. Rönkä on muun muassa ympäristöekologian dosentti ja ammattiosaaaminen nousee esiin myös runoissa. Takakannessa yhteiskunta- ja ekokriittisiksi kuvatut runot pursuavat luontosanastoa, metsoja, avaruussäätä, silokallioita ja suomaisemia rinnastettuna kaupunkimaisemiin, bussikatoksiin ja viemärikaivoihin.

Kokoelma on pääosin tummasävyinen, kalliot räjähtävät teiden tieltä, sanoissa on surua ja luopumista. Silti on myös lämpimiä kosketuksia, yhteisymmärryksen hetkiä ja jonain hetkenä pystyn häätämään maailmasta kaiken pahan. Palaan tähän kokoelmaan vielä varmasti, typografisiin leikkeihin ja vahvoihin kuviin.

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut
Sammakko, 2016. 67 s.

Omasta hyllystä.

***

Alkuvuodesta ihastuin Veera Antsalon Pölyn historia -kokoelmaan ja täten syksyllä ilmestynyt uusi kokoelma Imago oli helppo valinta kirjastosta kotiin vietäväksi. Imagossa ollaan jatkuvassa muutoksen pyörteessä, katseen kohteena, on tyttö ja lasia ja heinää. Luin tätä junassa ja kirjaston sohvalla, en tiedä mitä sähläsin taas palautuksen kanssa, upposin ja toivoin ettei lapsi herää päiväunilta ihan vielä. Upposin ja jätin ajattelematta, koska se oli siinä hetkellä helppoa, vaikka tiesin, että tässä ollaan jonkin mielenkiintoisen äärellä ja että ehkä kannattaisi vähän nyt keskittyä vaikkei mukamas ehdi.

Jostain syystä mieleen ovat jääneet erityisesti Instagram-filttereiden nimet ja yliviivaukset, jonkinlainen epävarmuuden reunalla keikkuminen, onko tässä hyvä, onko? Voisin hyvin kuvitella palaavani tähän vielä, keskittyväni paremmin. Pidän siitä, että Antsalon runoja lukiessani koen olevani jonkinlaisen tajuamisen äärellä mutta en aivan, että on ajateltava ajatus vielä loppuun, pinnistettävä vähän, ja sitten löydän jotain tärkeää. Sopivan haastavaa ja kiehtovaa siis.

Veera Antsalo: Imago
Teos, 2018. 96 s.
Ulkoasu: Jenni Saari

***

Viimeisenä haasteeseen ennättävänä kokoelmana luin Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle ja järkytyin ehkä vähän. En tiedä mitkä olivat ennakko-odotukseni, ehkä se johtui sanasta rakkaus, mutta jotenkin kokoelman maailmankuva tuntui ankealta, perusteetonta lyömistä, epävarmuutta. Runot sekoittuvat mielessäni parhaillaan kesken olevan Miki Liukkosen O:n kanssa, vaikeuteni johtuivat varmaan siitäkin.

Toisaalta pidin kovasti riemukkaan sekopäisestä runosta Satu 2: Daniil Harms ja Punahilkka, sen pistin siipallekin luettavaksi ja hän nauroi, Harmsin absurdi tapa kirjoittaa oli saavutettu riemukkaasti. Pidän myös itseäni vähän tylsänä, sillä runot Satunnaisia onnenhetkiä 1 ja 2 olivat suosikeitani tässä kokoelmassa. Tylsältä siksi, että ne olivat ehkä sellaisia klassisempia, vaikkapa onnittelukorttiin tai vastaavaan sopivia, ihan vain kauniita hetkiä hienoin kielikuvin kuvattuina. Että miksi minä en nyt voi pitää enemmän noista monimerkityksellisemmistä ja haastavammin tulkittavista? Mutta fakta on, että pidin enemmän onnenhetkistä ja saa nyt olla niin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Teos, 2007. 84 s.
Kansi: Camilla Pentti

Lainattu kirjastosta.

Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

***

Luin haasteeseen yhteensä kahdeksan kokoelmaa. Tämän lisäksi minulla on kuitenkin vielä lainassa kirjastosta useampi ja olen hankkinut tänä vuonna omaan kotihyllyyn ainakin kahdeksan uutta runoteosta, joten tästä on hyvä jatkaa runojenluvun tiellä. Uusi haastekin taitaa olla tuloillaan!

Veera Antsalo: Pölyn historia
Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Maria Matinmikko: Värit
Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
Paperi T: Post Alfa

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut

Veera Antsalo: Imago

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle

Haasteeseen kuului myös luettujen kirjojen nimiä käyttäen kirjoitettu runo, johon sai lisätä myös muita sanoja kunhan kokoelmien nimet ovat siinä esimerkiksi kursiivilla eroteltuina. Tässä omani:

Mitä on odotettavissa, kuolema, rakkaus ja lisälaitteet?

Edessä siintävät siniset vuodet, ehkä muutkin värit

Vaivalla luotu imago kuormittaa

eikä post alfa kiinnosta

jäljelle jää kuitenkin vain pölyn historia

oodi rakkaudelle on turha, raakkuvat maanalaiset linnut

Lavalta: Seikkailu jouluyönä (ShedHelsinki)

Kuva: ShedHelsinki

Jouluna laulaa saa

Kuin vaivihkaa ShedHelsingin joulumusikaalista on tullut osa joulukuun perinteitäni. Jo kolmatta vuottaan toiminut ShedHelsinki on tuottanut vuoden lopuksi suurimittaisen musiikkiteatteriesityksen, jossa valokeilaan pääsevät monenlaiset lapset ja nuoret. Toiminnan perusajatuksena on lausahdus jokainen kelpaa ja tänäkin vuonna Seikkailu jouluyönä -esityksessä lavalla nähdään esimerkiksi viittomakielistä näyttelemistä ja tanssitaan pyörätuolilla kelaillen.

Rennoin ottein jouluaaton työrupeamaa lopetteleva joulupukki on tehnyt virheen ja jakanut lahjoja minne sattuu. Joulun tulevaisuus on uhattuna, sillä joulua ei ensi vuonna tule ellei kaikkia lahjoja ole jaettu ennen keskiyötä. Onneksi viimeinen epäonninen lahjasäkki on tupsahtanut neuvokkaan lapsilauman olohuoneeseen ja he päättävät yksissä tuumin pelastaa joulun. Sohva kuvitellaan reeksi, sen eteen pari poroa, oppaiksi pari tonttua ja matka kohti Pantolandiaa, Dickenslandiaa ja Jäämaata voi alkaa.

Nuoria on projektissa mukana ilahduttavan paljon, joten esityksissä vaihteli kaksi miehitystä. Itse pääsin näkemään niin sanotun keltaisen rotaation viimeisen esityksen ja meininki oli kerrassaan mahtava. Lavalla nähdään keskittyneitä mutta hauskaa pitäviä lapsia ja nuoria, jotka osaavat repliikkinsä ja koreografiansa ja pelaavat hienosti yhteen. Produktiossa on myös vuosi vuodelta lisätty nuorten vastuuta tarinan kuljetuksessa, mitä on ollut ilo katsella.

Ei sillä, myös esityksessä mukana olevat ammattilaisaikuiset ja vanhemmat nuoret ovat kerrassaan mainioita. Heidän roolityönsä toimivat jonkinlaisena liimana tai suunnannäyttäjinä tarinalle, mutta pääosassa saavat olla juurikin taitavat ShedHelsinki-kerholaiset kuten pitääkin. Suurin osa aikuisista on myös toiminut kerhotoiminnan opettajina ja vuorovaikutus vaikuttaa tältäkin osin lämminhenkiseltä ja toimivalta. Aikuisten hahmot olivat sopivan övereitä mutta silti moniulotteisia, omia suosikeitani olivat ehdottomasti ihastuttavat rumat sisarpuolet Florence ja Jemima (Jyri Numminen ja Valtteri Gutev).

Lavastuksellisesti esitys on todella pelkistetty, mikä on lavalla liikkuvien suurten ihmismassojen vuoksi erittäin ymmärrettävää. Hauskat taustaprojisoinnit ja eläytyvä näytteleminen höystettynä Tuomas Kesälän johtaman orkesterin musiikilla luovat kuitenkin tunnelmaa oikein riittävästi. Tuntuu siltä, että paukut on laitettu nimenomaan hyvään meininkiin ja esiintymisvarmuuden hankkimiseen ja se on paljon tärkeämpää kuin massiiviset lavasteet.

Myös viimevuotinen esitys Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen oli riemastuttavaa katsottavaa, sillä Ruususen tarina oli saatu varsin kivasti kurottua yhteen Paluu tulevaisuuteen -elokuvatarinan kanssa. Esitystä katsoessani pohdin kuitenkin sen lukuisia hyvin brittiläisiä kulttuuriviittauksia esimerkiksi Sex Pistolsiin ja Rocky Horror Show'hun, jotka tuntuivat suomalaisessa esityksessä vähän hassuilta. Vaikka tänäkin vuonna oltiin vahvasti kiinni brittiläisissä jouluperinteissä esimerkiksi panto-teatterin ja Dickensin myötä, tuntui tarina silti universaalimmalta ja hyvin Studio Pasilan lavalle sopivalta. Ehkä jonain vuonna nähdään ihan varta vasten tätä Suomen projektia varten tehty musiikkiteatteriesitys?

Katsomosta sai siis poistua hymy huulilla ja silmäkulmia pyyhkien. Teatterintekemisen riemu tuli vahvasti esille ja en pääse yli siitä, miten upeita nuoria siellä lavalla olikaan. Oli myös avartavaa seurata välillä esityksen viittomakielistä tulkkausta, olisi mahtavaa osata itsekin. Tällaisen esityksen parissa ei ole lainkaan hassumpaa päästä lopettelemaan teatterivuottaan.

Tämän vuoden ShedHelsingin esitykset on nyt paketoitu, mutta ensi vuoden lopulla on taas mahdollisuus päästä näkemään hienoja nuoria lavalla.

Erityiskiitos tähän loppuun aputonttu Jenny Jumppaselle lippuavusta!

Tärkeitä teemoja nuortenkirjoissa

Omassa somekuplassani on etenkin tänä vuonna hehkutettu nuortenkirjallisuutta suunnasta jos toisestakin eikä syyttä. Genre on usein hienosti ajassa kiinni ja käsittelee teemoja, jotka pyörivät varmasti monen "viralliseen" kohderyhmään kuuluvan päässä eikä niistä lukeminen tee hallaa aikuisellekaan, päinvastoin. Seuraavissa kahdessa teoksessa käsitellään kiinnostavasti niin fyysisiä kuin mielen sairauksia ja niiden ohella muun muassa ystävyyttä, seksuaalisuutta ja perhesuhteita.

Maija Haaviston Perhonen vatsassa tarttuu kiinnostavasti nuortenkirjoissa harvemmin käsiteltyyn sairauteen eli Crohnin tautiin. Kasiluokkalainen Tuulia saa tietää sairastavansa tätä tulehduksellista suolistosairautta ja haluaa piilottaa nolona pitämänsä sairauden ystäviltään. Ajatus uudesta koulusta tuo kaivatun pelastuksen, sillä siellä Tuulia voi keksiä itsensä uudelleen ja valkoiset valheetkin uppoavat paremmin tuoreisiin luokkatovereihin. Valheilla on kuitenkin tapana riistäytyä käsistä ja niin käy nytkin.

Parasta antia kirjassa oli mielestäni pohdinta siitä, mistä syistä sairauttaan saattaa alkaa salailla ja mitä haittaa tai hyötyä valheista voi olla. Kokonaisuutena kirjaan oli kuitenkin ympätty mielestäni hieman liikaa sisältöä Tuulian sairastumisen lisäksi ja kummeksuin hieman myös teoksen joustavaa asennetta reseptilääkkeisiin tai niiden ottamatta jättämiseen. Iso plussa kuitenkin kiinnostavan ja erilaisen aiheen käsittelystä sekä menevästä kerronnasta.

Kirsin kirjanurkassa kiitellään juuri mukaansatempaavaa kerrontaa, Yöpöydän kirjoissa puolestaan mainitan muun muassa nykyajan ilmiöiden (kuten podcastit ja tubetus) luonteva mukanaolo kirjassa.

Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä -kirjasta kiinnostuin alunperin varmaankin Helsingin sanomien kritiikin ja Suketuksen bloggauksen myötä. Aiheeltaan se ei ole mitenkään kevyt, sillä sen keskushenkilöt Violet ja Finch kohtaavat koulun kellotornin huipulla harkitessaan molemmat itsemurhaa. Kohtaamisen myötä nuorilla on yhteinen salaisuus ja vähitellen heidän välilleen muodostuu myös aitoa välittämistä. Kirjassa käsitellään muun muassa hetkessä elämisen tärkeyttä, mielenterveysasioita ja rakkautta, tärkeitä teemoja kaikki.

Luin vahvatunnelmaista kirjaa luku tai kaksi kerrallaan, mikä sopi tälle teokselle hyvin. Nivenin tarina on niin täysi, että se kaipasi välillä ilmaa ympärilleen. Kirjasta on jäänyt mieleen tarkkoina muistikuvina niin valoisia ja toivoa täynnä olevia kohtauksia kuin pohjattoman synkkiäkin. Lopussa itketti monistakin syistä. Leena Ojalatvan suomennos oli sujuvaa luettavaa ja teki kirjan lukemisesta entistä mukavampaa.

Kuittaan Nivenin kirjalla Helmet-haasteesta kohdan surullinen kirja.

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa
Nordbooks, 2018. 244 s.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (All the Bright Places, 2015)
Karisto, 2017. 405 s.
Suomentaja: Leena Ojalatva

Lavalta: I'm Liquid (Kinetic Orchestra)

Kuva: Jussi Ulkunniemi

Valuu, velloo, tyrskyää

Vuoden tietää lähestyvän loppuaan, kun Stoassa voi jälleen kokea Kinetic Orchestran uuden tanssiteoksen. I'm Liquid esitellään käsiohjelmassa ryhmän tähän asti karsituimpana teoksena, määrittely tuntuu osuvalta. Lavalla nähdään pelkistetyissä puitteissa neljä liikkeestä toiseen sulavasti soljuvaa kehoa ja mieli lepää sitä katsoessa.

Tanssijat Sanni Giordani, Anni Koskinen, Iiro Näkki ja Oskari Turpeinen todellakin osaavat asiansa. Kehot liikkuvat dynaamisesti ja kauniisti, katutansseista ja kamppailulajeista vaikutteita saava tanssi näyttää vaivattomalta. Vahva kehollinen vuorovaikutus on tuttua Jarkko Mandelinin aikaisemmista koreografioista, mutta tällä kertaa se palvelee nimenomaan liikettä eikä kanna muassaan monimutkaisten vuorovaikutusten painolastia. Keho kohtaa kehon, taipuu, soljuu ohi, kannattelee toista.

Aikaisemmista näkemistäni teoksista poiketen I'm Liquidissa liikutaan enemmän lattiatasolla. Näyttäviä hyppyjäkin on, mutta ne jäävät satunnaisiksi aallonharjoiksi muuten matalalla vellovan liikkeen oheen. Äkillisiin huippuihin ei kurkoteta myöskään Jukka Huitilan valosuunnittelun taholla, valo ei piilota tai erottele mutta tukee keskittynyttä tunnelmaa. Janne Hastin musiikki ja äänisuunnittelu jaksottavat teosta hienosti ja vaihteleva äänimaisema tuntuu koherentilta kokonaisuudelta, vaikka se samalla kurkottaa moneen suuntaan.

Ihailin teoksen tasapainoisuutta ja kiinnitin Helsingin Sanomien Maria Säkön tavoin huomiota kehojen monipuoliseen, hierarkiattomaan käyttöön. Tiettyä liikelajia ei ole rajattu vain mies- tai naistanssijan kontolle, vaan Giordani ja Koskinen saavat olla voimakkaita ja Näkki ja Turpeinen voivat ottaa kontolleen sensuellin oloisen dueton. Sukupuoli menettää merkityksensä teoksen kehoissa, lavalla on pikemminkin hetkessä eläviä olentoja.

Välillä kuriton mieli halusi lähteä tulkitsemaan ja kehittämään liikkeelle syvempiä merkityksiä. Hätistin ajatukset kuitenkin parhaani mukaan pois. Oli vapauttavaa katsoa teosta, jonka liikekielen päälle ei tarvinnut yrittää liimata jonkinlaista monimutkaista ja minulle usein vaikeasti havaittavaa teemaa. Tällaisenaan teos öljysi miellyttävästi jotain mielen estetiikalle syttyvää koneistoa.

Teoksen ehtii nähdä Stoassa vielä sunnuntaina 16.12. klo 15.

Kiitokset Kinetic Orchestralle lipuista esitykseen.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aika moni näistäkin ihmisistä haaveilee varmasti museokahvilasta.

Väkivaltaviihdettä, korkeakirjallisuutta ja makoilua Dubain auringossa

Silvia Hosseinin esikoisteos, esseekokoelma Pölyn ylistys on kerännyt moniaalla kiitosta yltäen muun muassa Helsingin Sanomien esikoiskirjamittelöihin ja saaden vastikään Kalevi Jäntin palkinnon. Hosseini sekoittaa yhdeksässä esseessään ilahduttavasti omakohtaisia kokemuksia ja tarkkaa analyysia erilaisista nykymaailman ilmiöistä, mutta jätti minut kuitenkin lopulta hieman kylmäksi.

Takakannessa luvataan, että kirjassa käsitellään huonoutta ja huonoja tekstejä, teoksia ja ilmiöitä ja odotin aiheelta aika paljon. Ehkä siksi petyin, sillä koin että huonous jäi kuitenkin jonkinlaiseksi ohueksi sivujuonteeksi. Totta kyllä, että Hosseini pui yksityiskohtaisesti Leonard Cohenin Death of a Ladies' Man -albumia ja useita Al Pacinon ei-niin-laadukkaita elokuvia, mutta odotin jotain muuta. Odotin ehkä jonkinlaista iloista rypemistä huonoina pidettyjen kulttuurituotteiden parissa, enkä niinkään syväluotausta Dubain kimaltelevaan ongelmallisuuteen tai sivullisuuden käsitteen analysointia Albert Camus'n Sivullisen parissa.

Hosseini osaa kyllä kirjoittaa hyvin, sivut kääntyvät tiuhaan. Ehkä vieraantuneisuuteni johtui myös siitä, että käsitellyt asiat eivät olleet minulle niin tuttuja: Sons of Anarchysta olen nähnyt vain promokuvia ja Dubaihin en edes halua matkustaa. Lisäksi minulle jäi kokoelman ensimmäisestä Lifestyle-torakat -esseestä halju olo, eikö lifestylebloggaajia ole parjattu jo ihan riittävästi? Toisaalta ymmärrän kyllä esseestä Hosseinin pointit kuluttamisen ihannoinnin ongelmallisuudesta, mutta bloggaajien närppiminen harmitti.

Kokoelman päättävästä Pölyn ylistys -nimiesseestä (jonka voi lukea myös Nuoren Voiman sivuilta) kuitenkin pidin paljon. Tunnistan Hosseinin kuvaaman museofatiikin ja kakkupalan kaipuun ja toisaalta myös Stendhalin syndrooman, josta pääsee nauttimaan koettuaan yliannostuksen kaunista kuvataidetta. Huvitun siitä, kuinka kansallisgallerioissa ravaamista tulee tehtyä kerta toisensa jälkeen, nykyään tosin ehkä vähemmän kun ne samat kipot, kupit ja kruununjalokivet on jo nähty. Onneksi tämä essee oli kokoelman viimeinen, jäi parempi mieli.

Ehkä odotukseni olivat siis kerrassaan väärät. Olen myös esseelukijana vielä melko harjaantumaton. Kaipaan vähemmän viitteitä ja akateemisuutta, enemmän omaa kelaa ja jotain. Mutta olen valmis jatkamaan harjoituksiani, hyviä ihmisläheisiä ja ei-liian-akateemisia esseekokoelmia saa suositella!

Lukekaa ihmeessä myös esimerkiksi Tekstiluolan Tuomaksen oivallinen arvio tästä kokoelmasta.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä.
Savukeidas, 2018. 240 s.

Seitsemästi tanssia, liikettä ja tilaa

Teoksesta Täällä. Kuva: Ahmed Alalousi

Näin tässä syksyn aikana seitsemän tavalla tai toisella liikkeellistä teosta, seuraavassa lyhyitä ajatuksia jokaisesta.

Katso kanssaihmistä

Lokakuussa poistuin Kanneltalosta liikuttuneessa tilassa. Reetta Honkakoski Companyn TÄÄLLÄ - esitys meistä jotka olemme yhtä aikaa, täällä osui hyvällä tavalla johonkin itkuhermoon. Eri-ikäisistä ammattilaisista ja harrastajista koottu työryhmä käsittelee lavalla toisen ihmisen kohtaamista ja läheisyyttä fyysisen teatterin keinoin ja onnistuu siinä kauniisti.

Liikutuksen lisäksi olin hieman huvittunut. Teos ei lähtökohtaisesti ole mitenkään ihmeellinen. Se alkaa sillä, kun joukko ihmisiä sananmukaisesti kierii diagonaalissa lavan läpi. Tässä näennäisesti yksinkertaisessakin liikesarjassa on kuitenkin jotain kaunista. Toiset liikkuvat elastisemmin, toisen on varottava iän jo haurastuttamia niveliä. Teoksessa myös kävellään paljon, kohdataan tai ollaan kohtaamatta. Esiin piirtyvät ihmishahmot ovat tunnistettavia, kohtaus voisi olla suoraan kaupungin kadulta.

Että niin, että voikin olla niin iloinen siitä, että on saanut katsoa yhdeksäntoista ihmisen liikettä tunnin, liikettä joka ehkä oli osittain liikeimprovisaatiota tai sitten ei, mutta joka sai ilon läikähtämään sisällä. Kauneimpia hetkiä olivat koskettamaan kurottavat kädet ja lempeät kosketukset. Niitä ja villejä tanssibileitä tarvitaan tässä maailmassa vähän enemmän.

Kiitokset Stoalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Kuva: Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria

Liikaa tilaa ajatuksille

Kaaos Hevisaurus riemukas sekava, lukee muistivihkossani Liisa Pentti +Co:n teoksen The Space kohdalla. Näin teoksen lokakuussa Kiasma-teatterissa ja olen ajatellut sitä yllättävän paljon, varmasti osittain siksi että kirjoittaminen siitä on jäänyt, mutta muutenkin. Teoksessa kuusi tanssijaa liikkuu Kiasma-teatterin salissa, tulee ja menee ovista, kulkee portaissa ja istuu katsomossa. Liikkeen lisäksi on puhetta, muistan lähinnä satunnaisen maininnan juuri Hevisauruksesta, pitkät puheet Laika-koirasta ja ajatukset siitä, että tässä tilassa ja tällä paikalla on ollut tai on joskus oleva jotain aivan muuta.

Olo jäi esityksestä levottomaksi. Odotin koko ajan, että minun täytyisi itse tehdä jotakin, Kiasma-teatterin uudelleenjärjestelty, aukkoiseksi jätetty katsomo ohjasi ajatuksia sellaiseen suuntaan. Katsottavaa oli myös paljon, yritin jakaa huomioni esiintyjien ja lukuisten, eri puolille tilaa sijoiteltujen näyttöruutujen kesken. Välillä jossakin ruudussa vilahti esiintyjä tai raaja, ahdisti kun ei voinut tietää meneekö minulta nyt jotain ohi. Jäin tuijottamaan katon rajassa olevaa ruutua, en huomannut siinä mitään.

Ajattelin teoksen aikana enemmän näyttelijä Heath Ledgeriä kuin usein mainittua Laika-koiraa (en edes tiedä miltä Laika näyttää, nyt googlasin), minun on helpompi kiinnittyä Can't Take My Eyes of You -kappaleen kautta elokuvaan 10 Things I Hate About You. Ajattelen kohtausta, jossa koulun bändi soittaa kappaletta urheilukentällä ja Ledger tanssii lehtereillä, ja ajattelen, että ehkä tämä tila muistaa jollain tavalla senkin kohtauksen.

 Kuva: Sanni Siira

Uusiin häkkeihin suljetut kanarialinnut

Samana iltana The Spacen kanssa esitettiin Janina Rajakankaan Kanarialintu, mutta ei suinkaan salissa vaan Kiasman toisen kerroksen parvella. Lattialla on ympyränmuotoinen tila, jolle esiintyjät saapuvat, istumme sen ympärillä. Vuorovaikutus yleisön kanssa on ensin varovaista, vähitellen esiin tulevat hymyt ja aivan liian suuret, suuhun sopimattomat hampaat. Nämä herkän oloiset olennot houkuttelevat katsomaan itseään ja minä katson.

Vähitellen alkaa kuitenkin tärinä ja se on asia, jonka muistan esityksestä kirkkaimmin. Se sai olon ylikuormittuneeksi ja levottomaksi. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta, että esitys on ruumiillinen kuvittelu yliherkkyydestä ja löydän itseni nyökkäilemästä. Yliherkkyyden laatua ei ole määritelty, se voisi olla sensitiivisyyttä muille ihmisille, ilman myrkyille, mille tahansa. Kanarialintu vie ajatukset luonnollisesti kaivoksiin ja huonoon ilmanlaatuun.

Huomaan esityksen aikana, että katsomossa tai oikeastaan lattialla olevassa omassa pienessä tilassani koen oloni haastavaksi. Esitys ylikuormittaa aistejani, pohdin puvustusta, yritän olla tarpeen vaatiessa avoin kontaktille, mutta vastaanottokanavat ovat kiinni. Päässä on liikaa tavaraa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että ihminen onnistuu jotenkin selviämään erilaisista ylikuormituksistaan, kehittyy uudenlaiseksi, ja samalla kauhistun mielleyhtymästä, kuinka näitä herkkiä ihmisiä suljetaan häkkeihin, jotta he voivat ilmaista kuolemallaan ajankohdan jolloin muiden on syytä pelastautua tilasta.

Kuva: Johanna Nuutinen

Odottaa, odotuttaa, lunastaa odotukset

Johanna Nuutisen uusin teos ANON - The Act of Waiting tarttuu nimensä mukaisesti odottamiseen. Odotukseen liittyy runsaasti tunteita epävarmuudesta turhautumiseen ja toisaalta myös antautumista hetkelle. Tanssijat Jenna Broas ja Oskari Nyyssölä tulkitsevat näitä tunteita herkin liikkein voimakkaalla intensiteetillä. Suurin osa esityksestä tapahtuu läpinäkyvässä, kirkkaasti valaistussa laatikossa, jonka sisältöä yleisö tarkkailee sen eri puolilta.

Laatikossa olevat tanssijat turhauttivat minua. En tiedä odotinko jotain alkavaksi, odotutettiinko minua tahallaan vai odotettiinkoko minua mukaan. Kun laatikko lopulta aukesi ja ilmavirta pyyhkäisi ylitseni, alkoi esityskin hengittää. Kaikki mahdolliset tapahtumavaihtoehdot katoavat ja on vain tämä hetki, tämä mitä on odotettu ja näin se tapahtuu. Odottaessa kun ei tapahdu mitään ja silti tapahtuu kaikki.

Vahvan tunnelatauksen lisäksi esitys tarjosi myös kaunista katsottavaa. Tanssin lisäksi visuaaliset elementit olivat kohdallaan, Joonas Tikkanen on tehnyt hienoa työtä ja luonut esitykselle pelkistetyt, mutta näyttävät puitteet. Kokonaisuutena ANON oli huoliteltu ja intensiivinen kokemus ja lunasti teemansa tuomat odotukset.

Kiitokset Johanna Nuutinen +co:lle lipusta ANONin ja Levottoman maan yhteisiltaan.

Kuva: Riku Lehtopolku

Näetkö toista verhon takaa

Yhteisillassa ANONin kanssa nähtiin Riku Lehtopolun ja Mikko Makkosen koreografioima ja tanssima Levoton maa. Teoksessa on haluttu tarkastella toiseuden hahmottamista, vieraan kulttuurin kohtaamista ja siitä syntyvää jakoa "meihin" ja "teihin" ja se on saanut inspiraationsa Edward W. Saidin teoksesta Orientalismi. Teema on iso ja vaikeasti hahmotettava jo itsessään ja täytyy myöntää, että en löytänyt teoksesta kovinkaan tarkkoja tähän viittaavia askelmerkkejä.

Tanssillisesti teos oli kuitenkin kiinnostava. Lehtopolku ja Makkonen ovat luoneet dynaamisen koreografian, josta löysin viitteitä esimerkiksi itämaisiin taistelulajeihin. Miesten keskinäistä vuorovaikutusta lavalla oli miellyttävää katsoa. Paras hetki oli silti miesten välinen, aitoa tunnetta välittävä halaus. Siinä hetkessä oli vahvasti läsnä toisen näkemisen ja näkyväksi tekemisen ajatus, jossa raja-aidat itsen ja jonkun muun välillä tuntuvat merkityksettömiltä.

Kuva: Marko Mäkinen

Tanssi, villi lapsi

Helsinki Dance Company toi energiaa pimeään marraskuuhun riemukkaalla tanssiteoksellaan Huonosti vartioitu tyttö. Klassisesta, samannimisestä balettiteoksesta ponnistava esitys on Jyrki Karttusen viimeinen HDC:lle koreografioima teos ja on tilaisuuteen sopiva satumainen siirtymäriitti.

Esityksen keskiössä on lumottu tyttö Heidi Naakka, joka tanssii ja elää mitä mielikuvituksellisimpia kohtauksia yksisarvistensa (Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara) kanssa hylätynoloisella huoltoasemalla. Varsinaista juonta ei ole ja välillä meno tuntuu käsittämättömän sekopäiseltä, yksisarviset puhuvat keskenään ruotsia ja Naakka vaihtaa asuja popdiivan lailla. Karoliina Koiso-Kanttilan pukusuunnittelu onkin erityisen onnistunut leikkisyydessään ja näyttävyydessään.

Käsiohjelmassa todetaan yksisarvisten olleen mielikuvituksen tuotetta, mutta ihmisen ratkaisuja rajoittavina vaikkakin hyväntahtoisina olentoina ne tuntuvat häkellyttävän todellisilta. Toisinaan on kuitenkin aika sanoa myös lempeille vartijoille jäähyväiset ja lähteä rohkeasti kohti uusia seikkailuita.

Kuva: Stefan Bremer

Joutsen hukkuu öljyyn ja yleisö ottaa selfieitä

Eritavoin immersiivisiin ja uusia tiloja haltuunottaviin esityksiin viime vuosina erikoistunut Raekallio Corp kuljettaa yleisön jälleen uuteen paikkaan esityksessään Yleisö. Lyhyesti voidaan todeta, että Kiasman edestä lähtee bussikyyti monirakennuksiseen tilaan veden äärellä, matkalla pohditaan moraalisia kysymyksiä ja perillä nähdään tanssia, fyysistä teatteria ja kuullaan Eino Santasen lukemaa liverunoutta.

Yleisössä oli monta osiota, joista nautin todella paljon ja joita katsoin haltioituneena. Uniikkiin esityspaikkaan oli tuotu kiinnostavia lavastuksellisia elementtejä ja erityisesti soolotanssikohtaukset olivat lumoavia. Tanssillista osaamista Raekallion teoksista ei tosin ole ennenkään puuttunut, Raekallion itsensä, Annamari Keskisen ja Eero Vesterisen kehoilmaisua on ilo katsella. Tuskin olin myöskään ainut, joka katsoi Minna Tervamäen kuolevaa joutsenta lähes hengittämättä.

Sitten olivat ne toiset kohtaukset, joissa menin lukkoon ja koin, että en ole suostunut tällaiseen vuorovaikutukseen. Jos joku huutaa päin kasvojani, en kykene hetkeen keskittymään esitykseen, levottomuus valtaa kehon. Pelkään ilmassa lentäviä viisisenttisiä ja meteli huumaa korvia. En myöskään aivan hahmota runojen ja visuaalisen yhteyttä, vaikka yhtymäkohtia löydänkin, ehkä en ehdi käsitellä ääntä ja liikettä samaan aikaan riittävän nopeasti. Ehkä Santasen kokoelman lukeminen voisi tarjota vielä lisää näkökulmaa esitykseen näin jälkikäteen.

Tästäkin huolimatta palannen taas katsomaan seuraavaa Raekallio Corpin esitystä, mieluummin otan katsomiskokemuksesta mukaani jotain pureksittavaa kuin mitäänsanomattoman olon.

Kiitokset Raekallio Corpille kutsuvieraslipusta esitykseen.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Hennot ja vahvat, vanhemmat ja vauvat

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) oli kirja, jonka ajatumista lukulistalleni en voinut välttää. Näin ainakin ajattelen. Olen imuroinut itseeni kaikenlaista vanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta tarpeeseeni ymmärtää ja käsitellä, joten en minä voinut ohittaa tätä, vaikka moni oli sanonut sen olevan todella surullinen kirja.

Olin valmistautunut siihen, surullisuuteen. Odotin, että milloin se itku tulee, milloin. Itkin tätä lukiessani kuitenkin vain onnesta ja helpotuksesta. Ihmettä kaikki, hyvin meni. Kuitenkin.

Itkonen kertoo kirjassaan siitä, miten nelihenkisen perheen arki ja rutiinit menevät uusiksi iltatähden ilmoittaessa itsestään. Kaikki ei nimittäin suju onnen huumassa, tulee komplikaatioita, lääkärikäyntejä, vaikeita päätöksiä ja ryppyjä parisuhteeseen. Ja sitten turruttavan surun keskeltä lähdetään uuteen alkuun ja uusiin pelkoihin. Toisaalta on kuitenkin myös hetkiä, jolloin parisuhteessa ollaan lähempänä toista kuin koskaan, onnea siitä, kun lapsi nykäisee happiviikset itse irti ja huojennusta, kun lääkärit ja hoitajat kerta toisensa jälkeen sanovat, että hyvin menee, tänäänkin.

Kirja tuli erityisen lähellä, sillä sen aikajänteen viimeinen kesä on sama kesä, kun minä mittasin päivittäin verenpainettani useita kertoja ja ravasin tutkimuksissa itseni ja lapsen vuoksi. Aika, jonka usein kuvataan olevan olla ihanaa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, olikin täynnä pelkoa ja jännitystä. Sen saman kesän lopussa sain tuijottaa maailman ihmeellisintä lasta, johon oli kiinnitetty jos jonkinlaisia piuhoja ja jonka aina välillä sai ottaa syliinsä tuhisemaan.

Objektiivisesti arvioituna oma tilanteeni ei ole verrattavissa Itkosen kuvaaman perheen tilanteeseen. Surujen ja pelkojen suuruuden vertailu lienee kuitenkin turhaa, sillä ne ovat kuitenkin tunteita joihin voi samaistua ja joista lukiessa saa tunteen siitä, että ei ole yksin. Ja että vauvat ovat ihmeellisiä, suomalainen terveydenhuolto on ihmeellistä ja että vauvoista on huolehtimassa aika huippuja tyyppejä.

Mutta niin, ei tätä kirjaa määritä kuitenkaan suru. Siinä puhutaan kyllä paljon surullisista asioista ja surun kohtaamisesta, mutta kuitenkin halutaan löytää yhteinen reitti, yhteinen tulevaisuus ja luottaa siihen, että yhdessä pärjätään. Tästäkin ja tälläkin kertaa. Ja se on niin hieno ajatus, että itkettää. Luin viimeiset sivut kirjasta istuessani päiväunia nukkuvan lapseni vieressä, kuuntelin hänen hengitystään ja ajattelin, että tähän asti mekin olemme päässeet. Ihmettä kaikki.

Kiitos Juha Itkonen, että kirjoitit tämän kirjan ja sanoitit niin hienosti monenlaisia tunteita. Kiitos.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja käsittelee vanhemmuutta. 

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018. 293 s.
Ulkoasu: Piia Aho