Hennot ja vahvat, vanhemmat ja vauvat
Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) oli kirja, jonka ajatumista lukulistalleni en voinut välttää. Näin ainakin ajattelen. Olen imuroinut itseeni kaikenlaista vanhemmuutta käsittelevää kirjallisuutta tarpeeseeni ymmärtää ja käsitellä, joten en minä voinut ohittaa tätä, vaikka moni oli sanonut sen olevan todella surullinen kirja.
Olin valmistautunut siihen, surullisuuteen. Odotin, että milloin se itku tulee, milloin. Itkin tätä lukiessani kuitenkin vain onnesta ja helpotuksesta. Ihmettä kaikki, hyvin meni. Kuitenkin.
Itkonen kertoo kirjassaan siitä, miten nelihenkisen perheen arki ja rutiinit menevät uusiksi iltatähden ilmoittaessa itsestään. Kaikki ei nimittäin suju onnen huumassa, tulee komplikaatioita, lääkärikäyntejä, vaikeita päätöksiä ja ryppyjä parisuhteeseen. Ja sitten turruttavan surun keskeltä lähdetään uuteen alkuun ja uusiin pelkoihin. Toisaalta on kuitenkin myös hetkiä, jolloin parisuhteessa ollaan lähempänä toista kuin koskaan, onnea siitä, kun lapsi nykäisee happiviikset itse irti ja huojennusta, kun lääkärit ja hoitajat kerta toisensa jälkeen sanovat, että hyvin menee, tänäänkin.
Kirja tuli erityisen lähellä, sillä sen aikajänteen viimeinen kesä on sama kesä, kun minä mittasin päivittäin verenpainettani useita kertoja ja ravasin tutkimuksissa itseni ja lapsen vuoksi. Aika, jonka usein kuvataan olevan olla ihanaa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, olikin täynnä pelkoa ja jännitystä. Sen saman kesän lopussa sain tuijottaa maailman ihmeellisintä lasta, johon oli kiinnitetty jos jonkinlaisia piuhoja ja jonka aina välillä sai ottaa syliinsä tuhisemaan.
Objektiivisesti arvioituna oma tilanteeni ei ole verrattavissa Itkosen kuvaaman perheen tilanteeseen. Surujen ja pelkojen suuruuden vertailu lienee kuitenkin turhaa, sillä ne ovat kuitenkin tunteita joihin voi samaistua ja joista lukiessa saa tunteen siitä, että ei ole yksin. Ja että vauvat ovat ihmeellisiä, suomalainen terveydenhuolto on ihmeellistä ja että vauvoista on huolehtimassa aika huippuja tyyppejä.
Mutta niin, ei tätä kirjaa määritä kuitenkaan suru. Siinä puhutaan kyllä paljon surullisista asioista ja surun kohtaamisesta, mutta kuitenkin halutaan löytää yhteinen reitti, yhteinen tulevaisuus ja luottaa siihen, että yhdessä pärjätään. Tästäkin ja tälläkin kertaa. Ja se on niin hieno ajatus, että itkettää. Luin viimeiset sivut kirjasta istuessani päiväunia nukkuvan lapseni vieressä, kuuntelin hänen hengitystään ja ajattelin, että tähän asti mekin olemme päässeet. Ihmettä kaikki.
Kiitos Juha Itkonen, että kirjoitit tämän kirjan ja sanoitit niin hienosti monenlaisia tunteita. Kiitos.
Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja käsittelee vanhemmuutta.
Otava, 2018. 293 s.
Ulkoasu: Piia Aho
Kiitos kirjan esittelystä. Olen miettinyt, haluanko lukea tätä kirjaa juuri tuon surullisuuden takia, vaikka olenkin tykännyt Itkosen tähänastisesta tuotannosta. Ehkäpä laitan tämän nyt varauslistalle.
VastaaPoistaSuosittelen lämpimästi, Anneli, tämä on hieno ja pohjimmiltaan iloa hehkuva teos!
PoistaKiitos tästä esittelystä! Minä olen mielessäni luokitellut tämän kirjan niiden joukkoon, joita en vaan voi lukea tuon surun takia. Ehkä nyt kuitenkin uskallan. Tosin aloin kyynelehtiä jo tämän sinun postauksesi loppusanojen tähden... <3
VastaaPoistaKiitos hyvästä arviosta, johon kietoutuu myös omakohtaisuutta. Itse en innostunut kirjasta aivan yhtä paljoa, sillä vaikka se oli koskettava ja tunteikas, siinä oli myös ärsyttävää keskiluokkaista omahyväisyyttä ja kaupallisuutta. En olisi välttämättä halunnut joutua tuon pariskunnan kanssa samaan illallispöytään. Raskauden ja sairaalamaailman kuvaukset jees.
VastaaPoistaVaikuttaa laadukkaalta teokselta, ja henkilökohtaiselta. Aihe ei vetoa minuun lainkaan, mutta uskon, että tästä kirjasta on monelle apua ja hyötyä. Minulla on Itkoseen aika vaikea suhde, joskus pidän kovasti, joskus en ollenkaan :)
VastaaPoistaOlen lukenut Itkoselta pari kirjaa enkä ole mitenkään supervaikuttunut. Tämä kirja ei aiheensa puolesta kiinnosta minua juuri lainkaan.
VastaaPoistaEnpä taida tätä ihan heti lukea, vaikka kuopuskin on jo kouluikäinen. Jotenkin kaipaan nyt mieluummin kevyttä ja iloista ja siihen kategoriaan tämä ei taida kuulua.
VastaaPoistaToisaalta on toki hienoa, että on olemassa myös "puhdistavia" kirjoja, joita lukiessa saa itkeä ja surra samalla jotain omaansakin. Yleensä niistä tulee parempi olo. Nyt ei vain taida olla sellaiseen minulla sopiva hetki - liian väsynyt...
Minulla on vielä itkosneitsyys tallella eli ei ole toistaiseksi tullut luettua häneltä mitään. En oikein edes tiedä miksi: joidenkin kirjojen kohdalla näin vain käy.
VastaaPoistaTämä on varmasti tärkeä ja ihana kirja monelle, mutta itse minua ei tällainen aihe kiinnosta ollenkaan.
Minultakin ovat Itkosen kirjat vielä lukematta, mutta luulen että omassa hyllyssäni odotteleva Anna minun rakastaa enemmän (ja sen jatko-osa) ovat ehkä enemmän minun kirjojani. Tämän uutukaisen aiheeseen minulta ei oikein löydy kosketuspintaa.
VastaaPoistaLuen aika vähän kirjoja, jotka käsittelevät näin herkkiä aiheita. Omien lasten syntyminen jälkeen kaikki surullisuuteen ja lapsiin yhtä aikaa viittaava tuntuu liian raskaalta. Siitä huolimatta ja varmasti juuri siksi tärkeä aihe ja kirja joka puhuttelee monia.
VastaaPoistaUusi yritys, kun eilinen kommentti ei ollutkaan tallentunut.
VastaaPoistaHienosti kirjoitat Ihmettä kaikki -kirjasta. Kunpa aina muistaisimme, että syntymä ja elämä on melkoista ihmettä. Juuri kuuntelin kollegan synnytyskokemuksia, joissa oli ollut paljon ennakoimatonta ja kriittistä, kiitos päättäväisen lääkärin tarina sai onnellisen lopun.
Omista synnytyksistä on jo parikymmentä vuotta, mutta silti ne ovat piirtyneet tarkkoina mieleen, niin erityistä syntymässä ja uudessa elämässä on.
Juha Itkosen tyyli viehättää minua, joten aion tämän kyllä lukea, etenkin kun tuoreena äitinä voit sanoa, että kirja ei ole surullinen, tai ainakaan pelkästään surullinen.
Onnea ja iloa joulunaikaan oman pienesi kanssa!