Seitsemästi tanssia, liikettä ja tilaa

Teoksesta Täällä. Kuva: Ahmed Alalousi

Näin tässä syksyn aikana seitsemän tavalla tai toisella liikkeellistä teosta, seuraavassa lyhyitä ajatuksia jokaisesta.

Katso kanssaihmistä

Lokakuussa poistuin Kanneltalosta liikuttuneessa tilassa. Reetta Honkakoski Companyn TÄÄLLÄ - esitys meistä jotka olemme yhtä aikaa, täällä osui hyvällä tavalla johonkin itkuhermoon. Eri-ikäisistä ammattilaisista ja harrastajista koottu työryhmä käsittelee lavalla toisen ihmisen kohtaamista ja läheisyyttä fyysisen teatterin keinoin ja onnistuu siinä kauniisti.

Liikutuksen lisäksi olin hieman huvittunut. Teos ei lähtökohtaisesti ole mitenkään ihmeellinen. Se alkaa sillä, kun joukko ihmisiä sananmukaisesti kierii diagonaalissa lavan läpi. Tässä näennäisesti yksinkertaisessakin liikesarjassa on kuitenkin jotain kaunista. Toiset liikkuvat elastisemmin, toisen on varottava iän jo haurastuttamia niveliä. Teoksessa myös kävellään paljon, kohdataan tai ollaan kohtaamatta. Esiin piirtyvät ihmishahmot ovat tunnistettavia, kohtaus voisi olla suoraan kaupungin kadulta.

Että niin, että voikin olla niin iloinen siitä, että on saanut katsoa yhdeksäntoista ihmisen liikettä tunnin, liikettä joka ehkä oli osittain liikeimprovisaatiota tai sitten ei, mutta joka sai ilon läikähtämään sisällä. Kauneimpia hetkiä olivat koskettamaan kurottavat kädet ja lempeät kosketukset. Niitä ja villejä tanssibileitä tarvitaan tässä maailmassa vähän enemmän.

Kiitokset Stoalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Kuva: Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria

Liikaa tilaa ajatuksille

Kaaos Hevisaurus riemukas sekava, lukee muistivihkossani Liisa Pentti +Co:n teoksen The Space kohdalla. Näin teoksen lokakuussa Kiasma-teatterissa ja olen ajatellut sitä yllättävän paljon, varmasti osittain siksi että kirjoittaminen siitä on jäänyt, mutta muutenkin. Teoksessa kuusi tanssijaa liikkuu Kiasma-teatterin salissa, tulee ja menee ovista, kulkee portaissa ja istuu katsomossa. Liikkeen lisäksi on puhetta, muistan lähinnä satunnaisen maininnan juuri Hevisauruksesta, pitkät puheet Laika-koirasta ja ajatukset siitä, että tässä tilassa ja tällä paikalla on ollut tai on joskus oleva jotain aivan muuta.

Olo jäi esityksestä levottomaksi. Odotin koko ajan, että minun täytyisi itse tehdä jotakin, Kiasma-teatterin uudelleenjärjestelty, aukkoiseksi jätetty katsomo ohjasi ajatuksia sellaiseen suuntaan. Katsottavaa oli myös paljon, yritin jakaa huomioni esiintyjien ja lukuisten, eri puolille tilaa sijoiteltujen näyttöruutujen kesken. Välillä jossakin ruudussa vilahti esiintyjä tai raaja, ahdisti kun ei voinut tietää meneekö minulta nyt jotain ohi. Jäin tuijottamaan katon rajassa olevaa ruutua, en huomannut siinä mitään.

Ajattelin teoksen aikana enemmän näyttelijä Heath Ledgeriä kuin usein mainittua Laika-koiraa (en edes tiedä miltä Laika näyttää, nyt googlasin), minun on helpompi kiinnittyä Can't Take My Eyes of You -kappaleen kautta elokuvaan 10 Things I Hate About You. Ajattelen kohtausta, jossa koulun bändi soittaa kappaletta urheilukentällä ja Ledger tanssii lehtereillä, ja ajattelen, että ehkä tämä tila muistaa jollain tavalla senkin kohtauksen.

 Kuva: Sanni Siira

Uusiin häkkeihin suljetut kanarialinnut

Samana iltana The Spacen kanssa esitettiin Janina Rajakankaan Kanarialintu, mutta ei suinkaan salissa vaan Kiasman toisen kerroksen parvella. Lattialla on ympyränmuotoinen tila, jolle esiintyjät saapuvat, istumme sen ympärillä. Vuorovaikutus yleisön kanssa on ensin varovaista, vähitellen esiin tulevat hymyt ja aivan liian suuret, suuhun sopimattomat hampaat. Nämä herkän oloiset olennot houkuttelevat katsomaan itseään ja minä katson.

Vähitellen alkaa kuitenkin tärinä ja se on asia, jonka muistan esityksestä kirkkaimmin. Se sai olon ylikuormittuneeksi ja levottomaksi. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta, että esitys on ruumiillinen kuvittelu yliherkkyydestä ja löydän itseni nyökkäilemästä. Yliherkkyyden laatua ei ole määritelty, se voisi olla sensitiivisyyttä muille ihmisille, ilman myrkyille, mille tahansa. Kanarialintu vie ajatukset luonnollisesti kaivoksiin ja huonoon ilmanlaatuun.

Huomaan esityksen aikana, että katsomossa tai oikeastaan lattialla olevassa omassa pienessä tilassani koen oloni haastavaksi. Esitys ylikuormittaa aistejani, pohdin puvustusta, yritän olla tarpeen vaatiessa avoin kontaktille, mutta vastaanottokanavat ovat kiinni. Päässä on liikaa tavaraa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että ihminen onnistuu jotenkin selviämään erilaisista ylikuormituksistaan, kehittyy uudenlaiseksi, ja samalla kauhistun mielleyhtymästä, kuinka näitä herkkiä ihmisiä suljetaan häkkeihin, jotta he voivat ilmaista kuolemallaan ajankohdan jolloin muiden on syytä pelastautua tilasta.

Kuva: Johanna Nuutinen

Odottaa, odotuttaa, lunastaa odotukset

Johanna Nuutisen uusin teos ANON - The Act of Waiting tarttuu nimensä mukaisesti odottamiseen. Odotukseen liittyy runsaasti tunteita epävarmuudesta turhautumiseen ja toisaalta myös antautumista hetkelle. Tanssijat Jenna Broas ja Oskari Nyyssölä tulkitsevat näitä tunteita herkin liikkein voimakkaalla intensiteetillä. Suurin osa esityksestä tapahtuu läpinäkyvässä, kirkkaasti valaistussa laatikossa, jonka sisältöä yleisö tarkkailee sen eri puolilta.

Laatikossa olevat tanssijat turhauttivat minua. En tiedä odotinko jotain alkavaksi, odotutettiinko minua tahallaan vai odotettiinkoko minua mukaan. Kun laatikko lopulta aukesi ja ilmavirta pyyhkäisi ylitseni, alkoi esityskin hengittää. Kaikki mahdolliset tapahtumavaihtoehdot katoavat ja on vain tämä hetki, tämä mitä on odotettu ja näin se tapahtuu. Odottaessa kun ei tapahdu mitään ja silti tapahtuu kaikki.

Vahvan tunnelatauksen lisäksi esitys tarjosi myös kaunista katsottavaa. Tanssin lisäksi visuaaliset elementit olivat kohdallaan, Joonas Tikkanen on tehnyt hienoa työtä ja luonut esitykselle pelkistetyt, mutta näyttävät puitteet. Kokonaisuutena ANON oli huoliteltu ja intensiivinen kokemus ja lunasti teemansa tuomat odotukset.

Kiitokset Johanna Nuutinen +co:lle lipusta ANONin ja Levottoman maan yhteisiltaan.

Kuva: Riku Lehtopolku

Näetkö toista verhon takaa

Yhteisillassa ANONin kanssa nähtiin Riku Lehtopolun ja Mikko Makkosen koreografioima ja tanssima Levoton maa. Teoksessa on haluttu tarkastella toiseuden hahmottamista, vieraan kulttuurin kohtaamista ja siitä syntyvää jakoa "meihin" ja "teihin" ja se on saanut inspiraationsa Edward W. Saidin teoksesta Orientalismi. Teema on iso ja vaikeasti hahmotettava jo itsessään ja täytyy myöntää, että en löytänyt teoksesta kovinkaan tarkkoja tähän viittaavia askelmerkkejä.

Tanssillisesti teos oli kuitenkin kiinnostava. Lehtopolku ja Makkonen ovat luoneet dynaamisen koreografian, josta löysin viitteitä esimerkiksi itämaisiin taistelulajeihin. Miesten keskinäistä vuorovaikutusta lavalla oli miellyttävää katsoa. Paras hetki oli silti miesten välinen, aitoa tunnetta välittävä halaus. Siinä hetkessä oli vahvasti läsnä toisen näkemisen ja näkyväksi tekemisen ajatus, jossa raja-aidat itsen ja jonkun muun välillä tuntuvat merkityksettömiltä.

Kuva: Marko Mäkinen

Tanssi, villi lapsi

Helsinki Dance Company toi energiaa pimeään marraskuuhun riemukkaalla tanssiteoksellaan Huonosti vartioitu tyttö. Klassisesta, samannimisestä balettiteoksesta ponnistava esitys on Jyrki Karttusen viimeinen HDC:lle koreografioima teos ja on tilaisuuteen sopiva satumainen siirtymäriitti.

Esityksen keskiössä on lumottu tyttö Heidi Naakka, joka tanssii ja elää mitä mielikuvituksellisimpia kohtauksia yksisarvistensa (Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara) kanssa hylätynoloisella huoltoasemalla. Varsinaista juonta ei ole ja välillä meno tuntuu käsittämättömän sekopäiseltä, yksisarviset puhuvat keskenään ruotsia ja Naakka vaihtaa asuja popdiivan lailla. Karoliina Koiso-Kanttilan pukusuunnittelu onkin erityisen onnistunut leikkisyydessään ja näyttävyydessään.

Käsiohjelmassa todetaan yksisarvisten olleen mielikuvituksen tuotetta, mutta ihmisen ratkaisuja rajoittavina vaikkakin hyväntahtoisina olentoina ne tuntuvat häkellyttävän todellisilta. Toisinaan on kuitenkin aika sanoa myös lempeille vartijoille jäähyväiset ja lähteä rohkeasti kohti uusia seikkailuita.

Kuva: Stefan Bremer

Joutsen hukkuu öljyyn ja yleisö ottaa selfieitä

Eritavoin immersiivisiin ja uusia tiloja haltuunottaviin esityksiin viime vuosina erikoistunut Raekallio Corp kuljettaa yleisön jälleen uuteen paikkaan esityksessään Yleisö. Lyhyesti voidaan todeta, että Kiasman edestä lähtee bussikyyti monirakennuksiseen tilaan veden äärellä, matkalla pohditaan moraalisia kysymyksiä ja perillä nähdään tanssia, fyysistä teatteria ja kuullaan Eino Santasen lukemaa liverunoutta.

Yleisössä oli monta osiota, joista nautin todella paljon ja joita katsoin haltioituneena. Uniikkiin esityspaikkaan oli tuotu kiinnostavia lavastuksellisia elementtejä ja erityisesti soolotanssikohtaukset olivat lumoavia. Tanssillista osaamista Raekallion teoksista ei tosin ole ennenkään puuttunut, Raekallion itsensä, Annamari Keskisen ja Eero Vesterisen kehoilmaisua on ilo katsella. Tuskin olin myöskään ainut, joka katsoi Minna Tervamäen kuolevaa joutsenta lähes hengittämättä.

Sitten olivat ne toiset kohtaukset, joissa menin lukkoon ja koin, että en ole suostunut tällaiseen vuorovaikutukseen. Jos joku huutaa päin kasvojani, en kykene hetkeen keskittymään esitykseen, levottomuus valtaa kehon. Pelkään ilmassa lentäviä viisisenttisiä ja meteli huumaa korvia. En myöskään aivan hahmota runojen ja visuaalisen yhteyttä, vaikka yhtymäkohtia löydänkin, ehkä en ehdi käsitellä ääntä ja liikettä samaan aikaan riittävän nopeasti. Ehkä Santasen kokoelman lukeminen voisi tarjota vielä lisää näkökulmaa esitykseen näin jälkikäteen.

Tästäkin huolimatta palannen taas katsomaan seuraavaa Raekallio Corpin esitystä, mieluummin otan katsomiskokemuksesta mukaani jotain pureksittavaa kuin mitäänsanomattoman olon.

Kiitokset Raekallio Corpille kutsuvieraslipusta esitykseen.