Moss (Samuel Kujala) harjoittelee esiintymistä. Kuva: Tuomo Manninen
Minuuden jäljillä
Ystäväni totesi minulle, että Kantin eli vasta-aloittaneen Nuorten Kansallisteatterin ensimmäinen esitys Otteita vaikuttaa täsmäesitykseltä minulle. Hän ei ollut väärässä. Ammattilaisvoimin Vallilan konepajan näyttämölle toteutettu immersiivinen esitys onnistuu kertomaan nuorten elämästä monelta kantilta ja tarjoamaan hienon elämyksen.
Tarina alkaa, kun viisi nuorta joutuu jälki-istuntoon Tulevaisuuden kirjastoon. Kaiuttimista kaikuu rehtorin pisteliäs kysymys: Kuka luulit olevasi? Nuoret joutuvat pohtimaan vastausta, jotta pääsevät koulusta läpi. Pohdintojensa ohessa he samalla paljastavat itsensä katsojille, kertovat sellaisia asioita joita ei päältäpäin toisista tiedä.
Immersiivisessä teatterissa katsoja pääsee itse tapahtumien keskelle ja saa valita, mitä tapahtumia hän jää seuraamaan. Otteissa oli mahdollista myös itse osallistua joihinkin kohtauksiin jos niin halusi, ja tarjolla oli myös pieniä palkintoja, jos sattui vaikkapa saamaan käsiinsä pukukaappeihin sopivia avaimia. Itse pääsin mukaan muun muassa salaisiin vessabileisiin, joiden sisäänpääsytussaus minulla on vielä viikkoa myöhemminkin kämmenselässä. Se ilahduttaa minua valtavasti.
Vallilan konepajan yli tuhannessa neliössä on tilaa temmeltää. Esitystila oli jaettu useisiin huoneisiin, joiden välillä liikkuminen oli vaivatonta. Huoneissa on paljon tutkittavaa, ja aina tuntui pääsevän jonkin uuden äärelle. Tilaan oli järjestetty myös lepohuone ja esityksen aikana sai hakea itselleen jaetuilla lipukkeilla kuumaa juotavaa. Fantastista.
Camilla Rantanen oli tehnyt esityksen alkuperäiskäsikirjoituksen helsinkiläisten nuorten haastattelujen pohjalta, lavalle sen oli sovittanut ja ohjannut Satu Linnapuomi yhdessä työryhmän kanssa. Hahmojen tarinoissa oli nähtävissä muun muassa ilmastoahdistusta, kiusaamista ja surua, mutta toisaalta myös ystävyyttä, oman voiman löytämistä ja iloa. Aiheet ja huolet tuntuivat aidoilta ja todellisilta, tärkeiltä. Esitys ei sorru holhoamaan, vaan se löytää voimaa nuorista itsestään ja osoitti ainakin minulle, että saa olla epätäydellinen, saa mokata, saa haluta muuttaa maailmaa, voi korjata virheitään.
Viestin välittymisessä auttoi tietysti myös mahtava näyttelijäkaarti. Työryhmä koostui pääasiassa näyttelijäopiskelijoista, jotka olivat heittäytyneet rooleihinsa upeasti. Kontakti yleisöön oli välittömän oloista. Minulla oli turvallinen olo näiden taiten rakennettujen hahmojen kanssa.
Zaffre (Miko Petteri Jaakola) opastaa katsojia toimimaan Tulevaisuuden kirjastossa. Kuva: Tuomo Manninen
Ainut harmituksen aihe oli se, että aina on pakko valita. Jotain jää siis väistämättä näkemättä. Minulla on ollut aiemmin haasteita immersiivisiin esityksiin keskittymisessä, mutta nyt olen ilmeisesti päässyt pisteeseen jossa maltan rauhoittua. Esityksestä muodostui miellyttävä kokonaisuus ilman ahdistusta asioiden ohittamisesta. Minä sain tutustua poikaan, joka oli löytänyt yhteisön internetistä ja uskalsi sen myötä toteuttaa itseään, tyttöön, jota varmaankin usein pidetään kovempana kuin hän onkaan ja poikaan, joka halusi muuttaa maailmaa. Toivon, että näille tällaisille nuorille, todellisille sellaisille, käy yhtä hyvin.
Poistuessa itketti. Itketti se, että yksi esityksessä olleista nuorista ojensi jo lähes käteen sulaneen lumipallon poistuvalle Zaffrelle.
Itketti se, että vaikka elämässä on välillä vaikka mitä tauhkaa, on se lopulta kuitenkin aika hienoa.
Itketti se, että on tällaisia esityksiä, jotka iskevät tällaiseen kolmekymppiseen ja ilmeisesti myös siihen kohdeyleisöönsä eli niihin upeisiin nuoriin.
Mahtava alku Kantille! Toivon nuorten teatterijaostolle monia luovia vuosia, tästä on hyvä jatkaa.
***
Loppusanat. Rakastin tätä esitystä. Ehkä siksi siitä oli hirvittävän vaikeaa kirjoittaa. Ehkä siksi, että se on jokaiselle erilainen ja sen kuvailu tuntuu henkilökohtaiselta. Mutta halusin kirjoittaa, jättää itselleni muiston. Minäkin olin tuolla, minäkin koin tuon. Kiitos työryhmä. Kiitos erityisesti Crystal ja Coral mahtavista vessabileistä.
