Yksityiskohta Ann Victoria Janssensin teoksesta Untitled (White Glitter) Kiasmassa tammikuussa 2018.
Viimeistä kahta vuotta on omalla blogitontillani sävyttänyt hajanaisuus. Olen lukenut suurin piirtein yhtä paljon kuin aikaisemminkin, mutta pää on humissut siihen tapaan, että kirjoittaminen on sujunut vain satunnaisesti. Mitään erityistä ei ole tapahtunut ja ehkä juuri se on syynä tähän kirjoittamisen vaikeuteen. Minulla on ollut yksinkertaisesti liikaa aikaa ajatella kaikenlaista ja se on vienyt resursseja kirjoitustyöltä.
Useampikin ihminen kysyi minulta viime vuonna miksi en laita blogia hetkeksi tauolle. Se ei tuntunut vaihtoehdolta, vaikka olisi näin jälkikäteen ajateltuna voinut olla hyvä juttu. Lapun luukulle laittaminen edes hetkeksi olisi tuntunut luovuttamiselta ja pelkäsin, että en palaisi blogin pariin enää ollenkaan ja sitä en halua.
Viime päivien pohdinnan myötä olen kuitenkin todennut, että on ihan ok, jos en saa kirjoitettua kaikista viime vuonna luetuista kirjoista tänne mitään. Mielenrauhan sain sillä, että sain ne merkattua edes Goodreadsiin, lukutilastointi tuo minulle selvästi iloa.
Muutamista kirjoista haluan kuitenkin sanoa jotain, pidemmin tai lyhyemmin. Tässä postauksessa on joitain sellaisia teoksia, joista minulla on nimenomaan lyhyttä sanottavaa.
Atria Books, 2017. 388 s.
Kirjastosta lainattu e-kirja.
Helmet-haasteessa kohtaan kirja kertoo elokuvan tekemisestä.
Rakastin Taylor Jenkins Reidin The Seven Husbands of Evelyn Hugoa. Bongasin kirjan alunperin Twitteristä, lainasin sen matalin odotuksin ja koukutuin täysin. Kirjassa ikääntynyt Hollywood-tähti Evelyn Hugo on viimein valmis avaamaan sanaisen arkkunsa ja kertomaan omasta elämästään ja seitsemästä aviomiehestään, mutta suostuu antamaan tehtävän ainoastaan varsin tuntemattomalle nuorelle toimittajalle, Moniquelle. Hugon kuvitteellinen elämä on tapahtumarikas tarina noususta tähteyteen ja rakkauden etsimisestä ja se nivoutuu lopulta yhteen myös Moniquen oman tarinan kanssa. En ole aivan varma mikä tässä oli niin mahtavaa, loppupeleissä kirja taitaa olla "vain" perushyvä romaani, mutta siinä hetkessä tämä kirja vei minulta jalat alta.
Gummerus, 2018. 237 s.
Suomennos: Marianna Kurtto
Luin lukuoikeussovelluksella.
Tämä heinäkuussa luettu kirja on ollut yksi tämän vuoden pienistä helmistä, jonka haluaisin lukea uudelleen. Olisin voinut aloittaa sen uudelleen vaikka heti lukemisen jälkeen, sillä teksti on häikäisevän kaunista ja lukiessa teki vain mieli pysähdellä ja nauttia.
Syvien pohdintojen jaosto on kirja naisesta, ihmissuhteista, äitiydestä, rakkaudesta, surusta, ilosta, elämästä. Marianna Kurton suomennos on upea ja kirja on kokonaisuudessaan kaunis, herkkä ja hauskakin. Puhelimeen olen tallentanut muun muassa kohdan Hiuskiehkura vauvan takaraivolla. Otimme siitä varmaan tuhat valokuvaa. Kirja kaikesta.
Atena, 2016. 205 s.
Luin lukuoikeussovelluksella.
Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteeseen kohtaan palkittu tietokirja.
Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla kruunattu Yhden lapsen kansa oli nopealukuinen, kiinnostava ja ahdistavakin kuvaus Kiinan yhden lapsen politiikasta. Mari Manninen käsittelee ilmiötä monipuolisesti ja haastatellen laajaa kirjoa sen koskettamia ihmisiä. On vaikeaa käsittää, kuinka valtio voi yksinkertaisesti asettaa tällaisia rajoitteita ja ajaa ihmiset niin ahtaalle, että lapsia piilotetaan (eikä heille sitä myöten saada henkilöllisyyspapereita) tai surmataan. Nyt kumotun politiikan jälkimainingit tulevat huuhtomaan Kiinan rantoja varmasti vielä pitkään.
Simon Schuster Audio, 2016. 8 h.
Kuuntelin lukuoikeussovelluksella.
Tuntuu nololta sanoa, että en muista tästä kirjasta oikeastaan mitään. Ihan totta. Muistan vain sen, että kävelin tätä kuunnellessani usein Kruununhaassa matkalla luennolle ja nauroin, itkin ja fiilistelin. Schumer lukee tämän itse ja on siinä todella hyvä, onhan hän puhetyöläinen ammatiltaan. Varmaankin tässä on ollut kyse naiseudesta ja ihmisyydestä ja elämisestä ylipäätään. Suosittelen silti, vaikken mitään muistakaan.
Kosmos, 2018. 237 s.
Luin lukuoikeussovelluksella.
Ina Westmanin edellinen romaani Syliin oli minulle tärkeä, joten Henkien saaren lukeminen tuntui luonnolliselta jatkumolta vaikkei se samaa aihetta käsittelekään. Teoksessa ollaan perheen kesken viettämässä kesää karulla saarella. Äiti Emma ei oikein muista mitä ennen kesää on tapahtunut, isä Joel yrittää jotenkin luovia uudessa tilanteessa ja perheen lapsi Fanni toimii niin kuin lapset nyt toimivat. Parisuhteen kipupisteet, muistin syövereistä pintaan pulpahtavat muistot, pakolaisvirrat ja levälautat ajautuvat kaikki kohti kalliosaarta ja iskeytyvät sen rantaan. Kirja tuntuu samanaikaisesti ajankohtaiselta ja tärkeältä sekä viihdyttävältä, ei huono kombinaatio. Voisin lukea tämänkin uudelleen.
Avain, 2018. 80 s.
Lainattu kirjastosta.
Tuija Takalan Lauralle oikea oli ensimmäinen lukemani selkokirja ja oikein positiviinen lukukokemus. Nuorille suunnattu tarina 25-vuotiaasta, elämässään paikkaa etsivästä Laurasta oli lämminhenkinen ja sydämeltään kultainen. Ilahduin rivien rytmityksestä ja nautin tekstin poljennosta. Kerronta oli toki suoraviivaista ja selkeää, kuten selkokirjassa kuuluukin, mutta sen ei tarvitse olla juonesta pois. Lauran elämään mahtui kommelluksia ja mutkia juuri sopivasti niin, että jaksoin kiinnostua tarinasta loppuun asti.
Kirjapaja, 2018. 183 s.
Lainattu kirjastosta.
Pyhiinvaellusmatka kiinnostaa minua konseptina hirvittävän paljon, joten Kaisa Karirannan matkakirja sopi minulle kuin nenä päähän. Kariranta käy Etelä-Euroopan kuuluisissa pyhiinvaelluskohteissa, mutta matkailee myös lähempänä Suomessa ja Virossa. Pyhiinvaelluksella olo ja pyhyyteen keskittyminen ei aina suju matkalla kuten toivoisi, joka toisaalta oli sympaattista ja toisaalta välillä vähän rasittavaa. Sain kuitenkin kirjasta paljon ajattelemisen aihetta ja viihdyin sen seurassa erittäin hyvin.
Seven, 2006. 398 s.
Suomennos: Juhani Lindholm
Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.
Seitsemännen portaan enkeli on saapunut hyllyyni suklaan kylkiäisenä ja muuttanut kanssani kolme kertaa. Olen kuullut kirjasta aikanaan paljon kehuja ja mitä ilmeisemmin se on maailmalla suosittu ja pidetty. Lienee siis aikaa painaa päänsä ja todeta mutisten, että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Tuntuu pahalta sanoa niin, onhan tämä Frank McCourtin elämästä kertova teos eikä se elämä ollut helppo. Köyhän suurperheen vanhimpana olo on ollut melkoista selviytymistaistelua isän ryypätessä ruokarahat, patjojen kuhistessa syöpäläisiä ja pikkusisarusten kuollessa joukoittain. En tiedä johtuiko se lapsikertojasta, joka toteaa asiat siten kuin ne ovat ilman sen kummempia krumeluureja, vai mistä, mutta tämän kirjan lukeminen oli minulle aikamoista vääntöä. Sain sen luettua pakottamalla itseni sen kimppuun hampaidenpesun yhteydessä, olihan tämä yksi hyllynlämmittäjäkirjoistani. No, nyt se on luettu ja kirjaston kierrätyshyllyyn viety, josta joku muu jo adoptoi sen omakseen.
Karisto, 2018. 176 s.
Lainattu kirjastosta.
Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.
Kesä kasiysi tuli napattua kirjastosta mukaan Helmet-haasteen syntymävuosikymmenkohtaa varten. Sirpa Saarikosken esikoisromaani oli keveä lukupala, joka tarjoili sympaattisen matkan yhteen kasarikesään ja kirjastoautonkuljettaja Katin rakkauselämään. Täytyy myöntää, että kirjan peruskäänteet olivat minulle melko nopeasti selvät ja Katin vatipäisyys sai minut lähes hakkaamaan päätä seinään, mutta oli minulla silti varsin hauskaa tämän kanssa. Voisin hyvin kuvitella paniikkipäissäni käyttäväni käpyjä papiljotteina. Tekstiin upotetut viittaukset kasarielämästä olivat runsaudessaan huvittavia, vähempikin olisi ehkä riittänyt. Nyt niitä oli niin paljon, että kirja tuntui välillä sketsiviihteeltä.
Otava, 2001. 319 s.
Suomennos: Arja Gothoni
Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.
Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru on tullut hyllyyni aikanaan McCourtin tavoin suklaan kylkiäisenä. En suoraan sanottuna odottanut kirjalta paljoakaan, etenkään McCourtin jälkeen, joten yllätyin positiivisesti. Sisäänpäinkääntynyt ja vähäeleinen tarina taiteilija Vermeerin piiaksi saapuvasta Grietistä tuntui jollain tavalla todelliselta. En aina ollut sen hahmojen kanssa samaa mieltä ja harmittelinkin joitain valintoja, mutta joskus elämä ei ole sen ihmeellisempää kuin se on. Positiivinen yllätys vuoden loppuun.
Napakkaa tiivistämistä lukukokemuksista. Toivottavasti luku- ja kirjoitusintosi säilyy. Minulla on ollut koko syksyn blogin kanssa jotenkin nahkeaa, mutta sinnikkäästi uskon, että into palaa vielä, kuten on aina ennenkin palannut. Ihanaa uutta vuotta!
VastaaPoistaKiitos!
PoistaYritän pitää intoa yllä tällä kertaa säännöllisyydellä enkä odottele liikaa inspiraatiota, katsotaan josko lempeä rutiini toisi taas potkua kirjoittamiseen. :)
Ihanaa uutta vuotta!