Lavalta: Rakentajat (European theatre collective/Teater Viirus)

David Kozma ja Romulus Chiciuc odottavat rakennusmateriaaleja. Kuva: Mihut Naita

Näkymättömät rakentajat

Marraskuussa kävin ensimmäistä kertaa Teater Viiruksen pienessä Studio-tilassa, jonne oli pystytetty European theatre collectiven Rakentajat. Siinä hypätään suoraan rakennusmaailman syvään päähän, jossa organisaatiokaaviot ovat sekavia, ihmiset pelkistetään kansalaisuuksikseen ja asunnon ostaminen on katastrofaalinen prosessi. Todellisuuden rajoja koetteleva esitys oli intensiivinen ja ajatuksia herättävä kokemus.

Teosta varten on haastateltu useita Suomessa töissä olevia rakentajia ja Nina-Maria Häggblom ja Piret Jaaks ovat tehneet käsikirjoituksen näiden haastattelumateriaalien pohjalta. Tarina on siis fiktiivinen, mutta monella tapaa samaistuttava. Kaikki hahmot ovat hieman tragikoomisia ja samalla myös kovin inhimillisiä. Meillä kaikilla on hyvät ja huonot puolemme.

Tarinassa ollaan pääasiassa rakenteilla olevan jättimäisen tornitalon uumenissa. Kaksi rakentajaa (David Kozma ja Romulus Chiciuc) odottavat viivästyneitä rakennusmateriaaleja ja saavat radion kautta vain katkeilevia viestejä pomolta. Rakennustyömaan pohjakerroksissa tunnelma tiivistyy ja toisinaan todellisuuskin tuntuu taipuvan yllättäviin suuntiin. Kesän helle painaa päälle, vaikka todellisuudessa ulkona on pakkasta ja viimaa. Rakennus- tai ravintoketjun huipulla vaikuttavia isoja kihoja ei rakentajien ahdinko kuitenkaan kiinnosta, sillä tavoitteena on vain voittojen maksimointi ja käsien puhtaana pitäminen keinolla millä hyvänsä. Videobloggausten kautta päästään puolestaan seuraamaan varsin sinisilmäisen ensiasunnon ostajan (Salla Kozma) epäonnista asuntoprojektia.

Keskiöön nousevat ihmisten tarinat. Huomioliivien alta löytyy geneerisen rakentajan alta ihminen, jolla on perhe, ihmissuhteita, aiheita iloon ja suruun. Mitään kiillotettua kuvaa ei katsojalle kuitenkaan syötetä, vaan hahmot saavat olla omia epätäydellisiä itsejään. Myös asuntokauppoja tekevä nainen on hieman surullinen tapaus vertautuessaan kiiltäväpintaisten mainosten valkopaitaisiin ensiasunnon ostajiin. Jollain tavalla toisaalta samaistun häneen, onneksi en ole tehnyt tässä elämässä asuntokauppoja yksin. Isot pomot puolestaan esitetään yksiselitteisen pahoina, mikä sopii esityksen tyyliin, ollaanhan tässä nimenomaan niin sanotun pienen ihmisen kokemusmaailmassa.

Visuaalisesti esitys on häkellyttävä. Studio pursuaa sähköjohtoja, muoviverhoja, putkenpätkiä ja muuta rakennussälää. Alkaa melkein ahdistaa, tuntuu että edessä on jonkinlainen rakennustyömaa helvetistä ja kohta joku kompastuu vasaraan ja lyö päänsä. Pieni tila on intiimi ja tavarapaljous pääsee siinä oikeuksiinsa, etenkin kun istuu eturivissä. Nostan hattua autenttisuudelle. Myös äänisuunnittelu on onnistunut ja toimii tiiviissä tilassa hyvin.

Rakentajat herätti paljon ajatuksia siitä, miten toiveikkaasti rakennetaan jatkuvasti korkeampia torneja ja ohitetaan monia realiteettejä, kuten rakennusmateriaalien sopivuus käsillä oleviin ympäristöoloihin. Minua myös kiukutti ajatus siitä, miten tänne tullaan töihin milloin mistäkin valmiina työskentelemään ja sitten työolot ja organisointi voivat olla mitä sattuu. Ihmisten kyykyttäminen pännii.

Rakentajat oli Näkymätön Suomi -trilogian ensimmäinen osa. Tiedotteessa todetaan, että European theatre collective haluaa haastaa vallassa olevat rakenteet: Kuka saa olla hahmo suomalaisessa näytelmässä? Kuka saa näytellä teattereidemme lavoilla? Kuka saa olla äänessä? Kenen ääntä kuunnellaan? Kuka saa esittää ja ketä? Odotan kiinnostuksella jatkoa, bussikuskien ja siivoojien tarinoita. Ainakin rakennusmaailma sijaitsee kaukana oman kokemusmaailmani äärirajoilla, joten Rakentajat tarjosi kiinnostavan kurkistusikkunan aiheeseen.

Kiitokset työryhmälle kutsusta esitykseen.