Rauhaa kaikille perheille

Perheen määritelmä kaipaa päivitystä.

Aloitan avaamalla oman katsantokantani. Perheeseeni kuuluvat puoliso, lapsi ja kaksi koiraa. Lähipiirissäni on sekä lapsellisia että lapsettomia ihmisiä ja erilaisia perhemalleja. Kenenkään ei tarvitse perustella lapsilukuaan minulle, oli se sitten nolla tai viisi. Se on jokaisen oma asia. Minulta ei ole tainnut kukaan koskaan kysyä, miksi halusin lapsen. Neuvolassa kyllä kysyttiin onko lapsi toivottu ja se siitä.

Tästä positiosta kuuntelin peräjälkeen äänikirjoina Anna-Sofia Niemisen ja Niku Hoolin Aikuisten perheen ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä -teoksen. Molemmat kirjat ottavat osaa ajankohtaiseen keskusteluun siitä, kuinka myös esimerkiksi parisuhteessa elävät ihmiset muodostavat perheen, mistä syistä ihmiset päättävät olla hankkimatta lapsia (vai tarvitseeko sen kummempaa syytä, kuin että ei halua, edes olla?) ja mitä se heille mahdollistaa. Kirjoissa lapsettomuutta käsitellään nimenomaan vapaaehtoisen lapsettomuuden näkökulmasta ja myös tässä tekstissä lapsettomuudesta puhuessani tarkoitan nimenomaan sitä. 

Aikuisten perhe oli minulla luureissa ensimmäisenä ja olen tätä kirjoittaessa itse asiassa kuunnellut sen lähes kaksi kertaa. Nieminen ja Hooli kertovat kirjassaan kymmenen vapaaehtoisesti lapsettoman ihmisen tai pariskunnan tarinan ja avaavat heidän syitään tähän valintaan. Samalla he kertovat omaa tarinaansa omasta aikuisten perheestään, jossa ei lapsia ole ja johon niitä tule. Tarinoita oli miellyttävä kuunnella, niiden sävy oli jotenkin leppoisa, ja ihmiset elivät omannäköisiään elämiä. Mahtavaa. Kirjan alussa Nieminen ja Hooli toteavatkin, että he näkevät vapaaehtoisen lapsettomuuden tai lapsien hankkimisen valintana. Valinta sulkee jonkin oven, mutta avaa uusia toisaalle. Arvostan tätä näkemystä.

Maksimaisen kirjan rakenne on jossain määrin samankaltainen. Myös siinä kerrotaan laveasti eri syistä lapsettomien elämästä 40 haastattelun kautta ja tutustutaan erilaisiin tilastoihin, kirjallisuuteen ja perhesuunnittelun historiaan. Parhaimmillaan teos oli mielestäni juuri faktatietoa analysoidessaan, vaikka esimerkiksi hedelmällisyysasioiden laaja kartoittaminen tuntuikin tässä kontekstissa hieman hassulta. Historiakatsaus siitä, miten ehkäisymenetelmien kehittyminen ja maailman muuttuminen ylipäätään antoivat ihmisille lisää mahdollisuuksia valita, oli kuitenkin pääosin kiinnostavaa kuunneltavaa.

Valitettavasti Vauvattomuusbuumin sävy oli kuitenkin toisinaan sellainen, että se ärsytti minua hirvittävästi. Toki teos ei yritäkään olla objektiivinen analyysi aiheesta, sen Maksimainen toteaa jo esipuheessaan, mutta silti minua harmitti. Kirjassa muun muassa kirjoitetaan, että rivitaloarjen valitseminen, oli sitten lapsia tai ei, on vanilja-valinta ja kirjailija ihmettelee, miten joku voi käyttää vapautensa tällaiseen kun voisi vaikkapa purjehtia maailman merillä kuten eräs toinen kirjassa esitelty pariskunta. Myös lause lapsettomat eivät ole ensisijaisesti lapsettomia nosti karvani pystyyn. Paikkansahan se pitää, totta kai, mutta rivien välistä luin myös että lapselliset ovat ensisijaisesti vanhempia. Totta kai esimerkiksi minä olen myös äiti, mutta en koe, että se on minun ensisijainen määrittelevä piirteeni tai että vanhemmuus jotenkin veisi minulta mahdollisuuden valita oma tarinani. 

Aikuisten perheessä arvostin sitä, että minulle ei tullut oloa siitä että kirja arvostelisi minun valintaani. Se yksinkertaisesti esitti toisen näkökulman ja syitä siihen. Lisää tällaista! Vauvattomuusbuumia kuunnellessani minusta tuntui, että minun elämäni nähdään mystisenä "kakkavaipparallina" eikä oteta huomioon, että lapsiperhearki harvoin on yhdenlaiseen muottiin menevää vaikka siinä onkin niin sanottuja pakollisia elementtejä, kuten lapsen hoidon järjestäminen tai se, että päätöksissä tulisi ottaa huomioon myös lapsen paras.

Tiedostan kyllä, että kummankaan kirjan ei ollut tarkoitus puhua lapsiperheiden elämästä ja se on ok. Ei tarvitsekaan. Heräsin kuitenkin entistä kipeämmin siihen, että normien purkua tarvitaan kaikenlaisista perheistä puhuttaessa. Toivon todella, että perheen määrittely muuttuisi julkisessa keskustelussa kaikenlaiset vaihtoehdot huomioonottavaksi. Olisi aiheellista, että yhteiskunnan tasolla käsiteltäisiin myös sellaisia kirjojen esittelemiä seikkoja, kuten vanhustenhuollon ongelmia, kun hoidosta koppia ottavia lapsia ei yksinkertaisesti ole. Toivon myös, että niin kutsuttuun ydinperhemalliin päätyneitä ei tarvitsisi pitää jonkinlaisina luovuttajina tai vaniljaihmisinä. Minä en halua purjehtia maailman ympäri, vaan asua täällä lähiössä perheeni kanssa. Siinä on minulle tällä hetkellä seikkailua ihan tarpeeksi ja jos sinun seikkailusi on joku muu, niin anna mennä!

Joka tapauksessa molemmat kirjat olivat tarpeellisia keskustelunaloituksia tärkeään aiheeseen ja iloitsen, jos ne saavat jonkun ajattelemaan aiheesta laajemmin tai vaikkapa ymmärtämään, että hänen ei ole pakko hankkia lapsia jos hän ei halua. Siihen ei tarvitse sen kummempaa syytä. Kirjat voivat varmasti myös toimia tarpeellisena vertaistukena, mikä on hieno juttu. Keskusteluun tarvitaan moniäänisyyttä. Rauhaa ja ymmärrystä kaikenlaisille perheille ja valinnoille, kiitos.

Ja jos joskus päästän suustani sellaisen sammakon, että "hankkisit sinäkin lapsia niin ymmärrät elämän merkityksen", saa minua läimäistä painavalla kirjalla päähän.

Ja jos kirjojen lukeminen tai kuuntelu ei nappaa, niin lue vaikka tämä Anton Vanha-Majamaan hyvä, Imagessa ilmestynyt juttu Lapseton Suomi, joka käsittelee osittain samaa aihetta.

Anna-Sofia Nieminen ja Niku Hooli: Aikuisten perhe

Kosmos, 2019. 5 h 20 min.

Lukijat: Maija Lang ja Ville-Veikko Niemelä

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä

Atena, 2019. 8 h 57 min.

Lukija: Anu Vilhunen