Lavalta: Seksimusikaali (Teatteri Vanha Juko)

Minja Koski ja Miiko Toiviainen suorittavat parisuhdetta. Kuva: Mitro Härkönen

Suorita, ihminen, suorita

Miehellä ja Naisella on vuosipäivä. Kukat ja kuohuva on hankittu, samoin täydelliset lahjat. Päivitykset sosiaaliseen mediaan syntyvät kuin itsestään. Elämä on täydellistä, tietenkin. Tai on siihen asti, kun Miehen verenpaine onkin koholla. Mitä jos syynä on sittenkin, kaikkien odotusten vastaisesti, huono parisuhde? Tätä ongelmakohtaa lähtee ruotimaan Teatteri Vanhan Jukon Seksimusikaali, jossa seksittömäksi muuttunutta parisuhdetta lähdetään systemaattisesti parantamaan.

Esityksen fokukseksi on valittu seksi, mutta lähes yhtä hyvin sen nimi voisi olla Elämämusikaali. Nainen ja Mies yrittävät suorittaa elämäänsä maanisesti kaikkien mahdollisten ohjeiden mukaan. Vuosipäivälahjaksi hankitaan lehtien suosittelemat nahkalaukut ja merkkikellot, jalkahieronnasta otetaan varmuuden vuoksi kuva instagramiin, aamusmoothiesta poistetaan lehtikaali sen mahdollisten raskasmetallipitoisuuksien vuoksi ja sohvalla nautitaan raikasta vettä trendikkäistä lasipurkeista, joissa on kierrepillit. Parisuhde on niin heteronormatiivinen kuin olla voi, sillä sehän se yhteiskunnan normaali on. Minua uuvuttaa jo tätä kirjoittaessa.

Pariskunta joutuu luopumaan iltojensa ilosta, stressittömästä tosi-tv:n katselusta, seksiharjoitusten vuoksi. Nekin suoritetaan niin pilkkua viilaten, että itkettää. Seksi on parisuhteen liima, hokee ääni pelastukseksi hankitussa parisuhdeapplikaatiossa, ja pariskunta höylää niin että sattuu. Suorittamista tuntuu alleviivaavan entisestään se, että seksikohtaukset esitetään nukkeleikin kautta.

Minja Kosken ja Miiko Toiviaisen näyttelijäntyö tehostaa esityksen sanomaa. Kirkkain silmin he suorittavat elämäänsä ja parisuhdettaan ja kaikki tehdään niin tosissaan, että koominen on tragikoomista. Irrottelevampaa otetta nähdään lähinnä esityksen lauluissa ja onneksi niin. Glitterinä lentävät aamusmoothien ainekset keventävät tunnelmaa, kun kurkkua kuristaa. Ajattelen, että tämä on niin överiä, mutta ei se oikeastaan ole. Ei tee edes tiukkaa kuvitella pariskuntaa, joka vaikkapa Miehen ja Naisen tavoin huolestuu seksielämänsä laadusta ja alkaa paniikissa suorittaa 12 suuseksiasennon harjoitusta vain siksi, että pääsee osaksi "normaaleja tilastoja". Tuskastuttaa.

Toivon aplodien alkamiseen asti, että minulle tarjoiltaisiin vielä pelastus, vakuutus siitä että näille ihmisille käy hyvin. Pelastusta ei suoda ja taputtaminen tuntuu vaikealta. Voin toki ajatella, että Mies ja Nainen pääsivät sittemmin elämän syrjään kiinni ja alkoivat tiedostaa, mitä he oikeasti tahtovat tehdä tässä elämässä.

Epämukavaa esityksen katsomisesta teki sen tunnistettavuus. Joka päivä silmiin osuu uutisia siitä miten hyvää elämää pitäisi elää. Ja jos ei uutisia, on tarjolla lukuisa määrä ystävien ja tuttavien sosiaalisen median päivityksiä, joita vasten voi omaa elämäänsä peilata ja todeta, että enpä tuohonkaan yllä. Oman tahdon hahmottamisesta tulee vaikeaa, kun "kaikki muut" tietävät kertoa mitä on hyvä elämä.

Vaikka Seksimusikaalista ei siis saanut hyvää mieltä, oli se ehdottomasti katsomisen arvoinen pienoismusikaali. Aino Pennasen käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama esitys pyörinee mielessä vielä pitkään ja toivottavasti myös muistuttaa siitä, että voin myös itse päättää ja valita toisin kuin jonkun muun asettaman normaalin. Tai voihan sitä lähteä sinne Eat, Pray, Love -matkallekin, mutta vain jos itse sitä oikeasti haluaa.

Seksimusikaalin ehtii nähdä vielä perjantaina 4.10. Teatteri Vanhassa Jukossa.

Liikkuvaa kuvaa: Downton Abbey (2019)

Downton Abbeyn sydän sykkii yhä

Jouset soivat ja kaiuttimista kajahtaa tuttu tunnusmusiikki. Downton Abbey on palannut, ja tällä kertaa 1920-luvun loppupuolen Englantiin matkataan ison valkokankaan kautta. Sarjan luoja Julian Fellowes on tehnyt käsikirjoituksen, ja käytännössä kaikki sarjan alkuperäiset näyttelijät tekevät paluun rooleihinsa. Hyvä niin, sillä Downtoniin palaaminen vajaalla miehityksellä tuntuisi vain kummalliselta.

Kuningaspari ilmoittaa saapuvansa vierailulle Downton Abbeyn kartanoon maaseutukierroksensa ohella. Kyläyhteisössä uutinen aiheuttaa innostusta, mutta kartanossa ollaan myös huolestuneita. Etukäteen saapunut kuninkaallinen palvelusväki talloo häpeilemättä talon oman henkilökunnan varpaille, ja alkujärkytyksen jälkeen kapinamieli nostaa päätään. Yläkerrassa puolestaan pohditaan edelleen, onko mieltä jatkaa kartanon pyörittämistä maailman muuttuessa hurjaa vauhtia ympärillä. Kuningasparin vierailun lisäksi pyöritellään tietenkin myös ihmissuhteita suuntaan jos toiseen, pohditaan minne ihmisten uskollisuudet kallistuvat ja korjataan kuumavesivaraajia.

Ensimmäinen mieleen tuleva vertailukohde Downton Abbeylle ei yleensä liene Avengers: Endgame. En silti voinut välttyä tekemästä tätä rinnastusta, sillä kumpikin näistä tänä vuonna julkaistuista elokuvista on selvääkin selvemmin fanielokuva. Ne on tehty ihmisille, jotka ovat seuranneet sarjan tai elokuvien jatkumoa pitkään ja tietävät siitä paljon. Elokuvan voi toki mennä katsomaan myös ei-fani, mutta koska hahmoja tai heidän motiivejaan ei paljoakaan selitellä, saattaa iso osa juonen yksityiskohdista jäädä aukeamatta täysin. Downton Abbeyssa on esimerkiksi eräs leskikreivittäreen tiivisti liittyvä juonikuvio, jonka loppuratkaisu saattaa jäädä ihmetyttämään ellei kyseisen hahmon historiaa tunne tarkemmin.

Tarina rullaa sujuvasti läpi koko elokuvan ja näyttelijät hoitavat roolinsa sarjasta tuttuun tapaan eli erittäin mallikkaasti. Juonikuvio on sopivan yksinkertainen tullakseen näppärään päätökseen annetussa ajassa. Tuskin pilaan kenenkään elokuvanautintoa toteamalla, että paljon onnellisia asioita tapahtuu. Oikeastaan ainoat hämmennystä aiheuttaneet asiat elokuvassa olivat Coran paikoin omituiset kampaukset ja huvittuneisuus siitä, että elokuva tuntui paikoin myös kuningashuoneen mainosfilmiltä. Ehkäpä positiivisia mielikuvia saarivaltiota kohtaan kaivataan näinä tuulisina aikoina.

Dowton Abbey on siis äärimmäisen viehättävä myös isolta kankaalta katsottuna. Kaksituntinen elokuva kutsuu mukaan tuttuun maailmaan ja väläyttää lohdullisia tulevaisuudenkuvia tutuista hahmoista. Elokuva tuntuu oikeastaan pitkältä sarjan erikoisjaksolta, mutta ei se toisaalta haittaakaan. Tuttu tunnelma ja hahmot ovat varmasti juuri se, jota suurin osa katsojista on menossa hakemaan.

Downton Abbeyn ensi-ilta Suomessa on 13.9.

Näin elokuvan Finnkinon pressinäytöksessä.