Lavalta: Puhdistus (Teatteri Jurkka)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Aliiden luona ei juuri käy vieraita. Kuva: Marko Mäkinen

Puhdistus jymähtää vatsan pohjalle

Teatteri Jurkan pieni lava soveltuu erinomaisesti tiivistunnelmaisille monologeille ja syksyn ohjelmisto onkin keskittynyt niihin. Ensimmäisenä ensi-iltansa sai syyskuussa Hilkka-Liisa Iivanaisen dramatisoima ja ohjaama Puhdistus. Kateuden ja rakkauden teemojen ympärille kietoutuva esitys ei ole kevyt, vaikka se kulkeekin kiemuraisia polkujaan kohti sovitusta.

Olen enemmän tai vähemmän vältellyt Puhdistukseen tutustumista sen kaikissa muodoissa. Osittain välttely on varmaankin johtunut sitä ympäröineestä "palkitun kirjallisuuden aurasta", osittain siitä että olen ajatellut ahdistuvani siitä kauheasti. En vieläkään ole aivan varma, haluanko lukea Puhdistuksen, mutta ehkä minä tämän esityksen rohkaisemana pystyn siihen. Joka tapauksessa esityksestä selviää myös ilman pohjamateriaalin tuntemusta, vaikka hereillä saakin olla henkilöiden kulkiessa tai jopa vain vilahtaessa ohi.

Wanda Dubielin roolityö on intensiivinen ja tiivistää tunnelmaa Jurkan pienellä näyttämöllä entisestään. Dubielin Aliide ei ole mikään leppoisa täti, jonka luokse olisi mukava saapua viettämään iltaa. Hän on epäluuloinen, epävakaa, sisältä rikki. Eturivissä istuessa on hieman levoton olo, vaikka tietää olevansa turvassa. Katkeruus hyökyy aaltoina pienistä eleistä.

Monologimuodossa on ehdottomasti puolensa. Aliiden muistoissa tapahtuu kammottavia asioita, asioita joita ei haluaisi nähdä eikä niitä nyt konkreettisesti tarvitsekaan. Samalla voi sensuroida itse omia kuvitelmiaan, viesti välittyy kyllä riittävän vahvana. Toisaalta omat päänsisäiset kuvat voivat myös olla paljon voimakkaampia, sillä muutama vainoaa minua edelleen usean viikon jälkeen. Tyhjät silmät ja tuijotus porautuvat minuun.

Lavastus on nuhjuinen, tässä talossa ei vieraita käy tai nurkkia turhaan puunata. Olo on kuin katsoisi vanhaa valokuvaa, kulmistaan rypistynyttä ja väreiltään kellastunutta. On melkein mahdollista tuntea kosteiden seinäpapereiden haju ja kuulla jääkaapin humina ja naksunta. Jenni Kääriäisen ja Iivanaisen skenografiaa on helppo kutsua onnistuneeksi.

Kotimatkalla nieleskelen ja ajattelen paljon suolakurkkuja. Niitä syödään esityksessä, ja ne myös tiivistävät siinä vallinneen tunnelman mielestäni hyvin. Minä pidän suolakurkuista, mutta niissä on myös jotain epämiellyttävää. Etikan kitkeryys ja maun kokonaisvaltaisuus on helppo kuvitella. Tyhjään vatsaan en niitä kuitenkaan söisi, sillä ne jymähtävät kitkerinä vatsan pohjalle. Sulattelu vaatii joka tapauksessa aikaa ja jälkimaku on pitkä.

Esityksiä on Jurkassa 3.12. asti.

KIrjamessut yllättivät bloggaajan - viime hetken vinkit

Sieltä ne kirjamessut taas porhalsivat Helsinkiin, enkä ole yhtään sen valmistautuneempi kuin aikaisempina vuosina. Ensi viikolla tulen lukemaan paremmin perehtyneiden bloggaajakollegoiden messuraportteja ja toivon löytäväni jälleen hyviä tiivistelmiä messujen helmistä. Itse olen hieman liian levoton seuratakseni ohjelmia messuhumun tiimellyksessä, mutta ajattelin kuitenkin yrittää. Ehdin itse messuille tänä vuonna outoina päivinä eli torstaina ja sunnuntaina, joten katselin kiinnostavaa ohjelmaa näiltä päiviltä.

Torstai 24.10.

Nu är den klar – Karin Erlandssons fantasyserie i fyra delar – Legenden om ögonstenen
Toukola klo 10.30

Karin Erlandsson kertoo Taru Silmäterästä -sarjansa synnystä.

Undergångsstämningar i ungdomslitteraturen - hur speglar litteraturen vår oro inför framtiden?

Fiskehamnen klo 10.30

Keskustelua nuortenkirjallisuudesta ja siitä, miten tämän ajan huolestuneisuus siinä näkyy. Pitääpä myös tsekata keskustelemassa olevan Henna Johansdotterin romaani.

Ihme ilmat! Miksi ilmasto muuttuu?

Kumpula klo 11

Laura Ertimo on kirjoittanut kirjan ilmastonmuutoksesta lapsille. Teos on minulla juuri nyt lainassa, vaikuttaa hirmuisen kiinnostavalta.

Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta

Senaatintori klo 11

Esikoiskirjailijat Emma Kantanen, Tuomas Kokko ja Aino Vähäpesola puhuvat autofiktion kirjoittamisesta Sisko Savonlahden haastattelemana. Superkiintoisaa!

Kuvastaja-palkinnon jako

Punavuori klo 11.30

Yksinkertaisuudessaan: Suomen Tolkien-seura jakaa Kuvastaja-palkinnon vuoden parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle.

KIRJAKALLION PANEELI: Somessa joku sanoi, että…

Kallio klo 12.00

Väitän, että Kallio-lavan ohjelman kanssa ei voi mennä pahasti vikaan, pyörittäähän sitä KirjaKallio. Tässä paneelissa keskustellaan valeuutisista, jakajan vastuusta ja muusta tärkeästä. Keskustelemassa mm. Mikko Toiviainen ja Johanna Vehkoo.

Solarpunk – toivon tieteiskirjallisuutta

Punavuori klo 14.00

Jo tämä otsikko herättää minussa iloa. Kestävän kehityksen mukaisia tulevaisuuksia, mieletöntä!

Käsikirjoituksesta kirjaksi

Töölö klo 16.00

Miten käsikirjoituksesta tulee kirja? Kustantamojen ammattilaiset kertovat.

Kuinka kertoa ilmastonmuutoksesta lapsille

Hakaniemi klo 17.00

Tärkeä taito kenelle vain!

Sunnuntai 27.10.

Sunnuntaina minimesenaatti tulee mukaan messuille, joten todennäköisesti pyörimme paljon lastenalueella. Onneksi hän ei tiedä, että Pikku Kakkosen Reppu-Heppu on messuilla vain lauantaina, nyt missaamista joutuvat harmittelemaan vain me vanhemmat. Lisäksi aion kuikuilla, josko antikvariaattiosastolle olisi jäänyt jotain helmiä tai mahtaisiko messutarjousten joukosta löytyä jotain täysin vastustamatonta.

KIRJAKALLION PANEELI: Onko tämä tarina totta?

Kallio klo 12.00

Myös Kallio-lavalla puhutaan kirjoitusten totuudellisuudesta ja autofiktiosta. Keskustelemassa Saara Turunen, Tuomas Kokko, Anssi Hemmilä ja Päivi Koivisto.

Lasillisella: S/S Urst

Kauppahalli (Näytöskeittiö) klo 12.30

Salla Simukka ja Siri Kolu eli S/S Urst kertovat yhteisromaanistaan Kontakti, joka oli oikein mainio ja intensiivinen trilleri.

Vauvattomuusbuumista aikuisten perheeksi

Esplanadi klo 14.00

Heini Maksimainen (Vauvattomuusbuumi) ja Anna-Sofia Nieminen (Aikuisten perhe) keskustelevat vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja aikuisten perheistä.

Hilla ja salaperäinen saarni

Kumpula klo 16.00

Musisointia Mari Kätkän Hilla-hahmon kanssa.

KirjaKallio runoklubi ja open mic

Kallio klo 17.00

Runoklubi!

Bonus: Spefistisestä ohjelmasta kiinnostuneet ohjaan Tähtivaeltajan blogiin, jonne on listattu kunnioitettava määrä lajin ohjelmaa.

Nämä löytyivät ohjelmasta nopealla selailulla (sen siitä saa, kun ei perehdy!), mutta onneksi messuhallissa haahuillessa saattaa myös törmätä mahtaviin juttuihin ihan vahingossa. Joka tapauksessa: Saa tulla moikkaamaan, jos bongaa messuilla sekavan näköisenä haahuilevan bloggaajan! Antoisia messuja kaikille!

Kiitokset bloggaripassista Messukeskukselle.

Lavalta: Valehtelijan peruukki (KOM-teatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Marja Packalénia ja Pirkko Saisiota ympäröivät muistot heidän elämiensä ihmisistä. Kuva: Noora Geagea

Mitä sitä muistaa 

Loppuunmyyty. Pirkko Saisio ja Marja Packalénin tähdittämä Valehtelijan peruukki pyörii tällä hetkellä KOM-teatterissa täysille katsomoille. Karismaahan Saisiolla ja Packalénilla on koko näyttämön tarpeiksi, sitä ei käy kiistäminen. Ehkä he voisivat tehdä keskenään lavalla lähes mitä vain, ja heitä tultaisiin joka tapauksessa katsomaan. Ehkä ihmisiä kuitenkin kiinnostaa erityisesti se, että tässä he puhuvat omista elämistään.

Kymmenen vuotta sitten KOM-teatterissa nähtiin Odotus. Sen aikaan Saisio ja Packalén olivat kuusikymppisiä, nyt he ovat kymmenen vuotta vanhempia. En nähnyt esitystä, ja harmillisesti sitä ei taida löytyä painettunakaan, mutta Valehtelijan peruukki toimii myös ilman jatkumoa. Nyt Saisio ja Packalén puhuvat menneistä parisuhteista, kuolleista läheisistä, vähän omasta kuolemastakin, elämän pyhyydestä ja rakkaudesta. 

Myönnetään aluksi: ihmettelin esityksen aikana paikoin käsittämättömän kuuloista replikointia. Ajattelin, että luulisi vuosikymmeniä alalla olleiden näyttelijöiden olevan luontevampia, sillä nyt kuulosti siltä kuin repliikkejä olisi luettu paperista. Tähän ihmetyksen aiheeseen oli kuitenkin syy, joka selvisi kun luin Heini Junkkaalan ohjaajan sanan esityksen jälkeen käsiohjelmasta. Kohtaukset ovat alunperin nauhoitettuja keskusteluja, jotka on sittemmin litteroitu ja koottu valmiiksi esitykseksi. Litteroitu puhe on aivan käsittämättömän näköistä ja kuulostaa uudelleen luettuna paikoin tönköltä katkonaisine ajatuksineen. Näin jälkikäteen ymmärrän ratkaisun, sillä muiston ja muistamisen prosessin uudelleenkirjoittaminen dokumentaarisessa esityksessä kuulostaa, no, valheelliselta.

Katsojana olin suhteessa esitykseen jonkinlainen väliinputoaja, tai ehkä pikemminkin takapuskurissa roikkuja. Vuosia ei ole vielä tarpeeksi takana, jotta voisi puhua samalla tavalla menneistä, omista vanhemmista ja aikuistuneista lapsista. Isovanhemmuudesta. Paljon pystyi kuitenkin tunnistamaan, johonkin myös samaistumaan. Toisella puoliajalla puhuttiin paljon kuolemasta, se kiinnosti ja viehätti minua tässä esityksessä eniten. Kuolema on läsnä, toisinaan ehkä uhkaava, mutta ei varsinaisesti pelottava.

Toisaalta myös juoruilun tarve minussa heräsi. En ole seurannut kummankaan näyttelijän elämää niin tarkkaan tai muista detaljeja, joten en osaa nimetä esityksessä peitenimillä mainittuja elämien tärkeitä ihmisiä. Hyvänen aika, Marja Packalén taitaa olla minulle tutuin Muumeista ja Babarista. Teki mieli googlettaa, mutta en tehnyt sitä kuitenkaan. Ei sillä ole väliä keitä ne ihmiset ovat, väliä on sillä että he ovat jättäneet jäljen. Ajattelen paljon sitä, miten tietyt asiat saavat meidät muistamaan jonkun. Farkkutakit, liivit, kauluspaidat. Ehkä ei muista kasvojakaan kovin kirkkaasti, mutta ohimennen nähty punainen takki kiinnittää huomion ja saa muistamaan. Ehkä samalla aistii moottoripyörän katkun, silkin kosketuksen tai farkun karheuden, joka on samalla tarttunut kiinni siihen muistoon. Eikä silläkään toisaalta ole väliä, onko tämä esitys faktuaalisesti totta. Muistot ovat muistoja, sitä mitä muistaja muistaa. Jollekin se voi olla suoranainen valhe.

Valehtelijan peruukki laitettiin esityksessä useasti konkreettisesti päähän, kun puhuttiin höpöjä. Se kirvoitti katsomosta paljon naurua ja hyminää. Ehkä se on kuitenkin aina päässä, kun muistamme. Muistot voi valehdella itselleen kirkkaammiksi tai häivyttää epämiellyttävät. Mutta ainakin sitä muistaa.

***

Esitys on käytännössä loppuunmyyty, mutta peruutuspaikkoja kannattaa pitää silmällä ja esimerkiksi kiertue-esityksiin on vielä saatavilla lippuja. 

Kiitokset KOM-teatterille lipuista esitykseen.

Lavalta: Tarinoita Muumilaaksosta (Tanssiteatteri Raatikko)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Muumipappa ja Muumimamma keräävät omenoita Pikku Myyn ja Ninnin kanssa. Kuva: Matti Rajala

Muumilaaksossa laitetaan jalalla koreasti

Muumit ovat suosiossa vuosi toisensa jälkeen. Tanssiteatteri Raatikko iskee tähän saumaan tuoden syksyn ohjelmistoonsa esityksen Tarinoita Muumilaaksosta, joka perustuu Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -teokseen. Lavalla päästään muun muassa pyydystämään pieni lohikäärme, saadaan nähdä Vilijonkan juhlavaa matonpesua ja selvitetään Muumipapan kanssa hattivattien arvoitus. Jännittävistä hetkistä huolimatta meno on muumimaisen leppoisaa ja lempeää.

Janssonin tarinat on helppo tunnistaa teoksesta, vaikka replikointia on vähän ja pääasiallinen ilmaisukeino on luonnollisesti tanssi. Muumitkin tanssivat varsin ketterästi, vaikka pyöreä vartalonmuoto ei lähtökohtaisesti siihen taipuvalta näyttäisikään. Tanssin lisäksi käytetään paljon projisointeja ja hieman varjoteatteria, joten monipuolista katseltavaa löytyy. Esimerkiksi näkymätön lapsi, Ninni, oli toteutettu onnistuneesti yhdistellen projisointia ja näyttelijäntyötä.

Näyttelijöitä on esityksessä neljä (oivalliset Eero Ojala, Taru Kallio, Simeoni Juoperi ja Iisa Saarenpää) ja hahmoja yhdeksän, joten rooliasuja saa paikoin vaihtaa varsin nopeassa tempossa. Aikuiskatsojalle tuotti hupia ihmetellä, kuka esitti ketäkin. Päätelmiä pystyi myös tekemään sen perusteella, mitkä hahmot eivät mystisesti olleet koskaan samaan aikaan lavalla. Hupailu sikseen: tanssi sujui ja hahmot olivat janssonmaisen erikoisia ja lämminhenkisiä. Minimesenaatti piti eniten Muumimammasta ja Muumipapasta, minä mattopesua fiilistelevästä Vilijonkasta ja pippurisesta Pikku Myystä.

Nuuskamuikkunen kohtaa metsässä Ti-ti-uun, joka oli söpöydestään huolimatta minimesenaatin mielestä todella pelottava. Kuva: Matti Rajala

Suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin ja oman näkemykseni mukaan oikein osuva. Esityksen kesto on noin 55 minuuttia, eli istumalihaksia kysytään jo jonkin verran. Toisaalta myös 2-vuotias minimesenaatti viihtyi tosiaan esityksessä varsin hyvin, kunhan toipui ensimmäisen kohtauksen eli supersympaattisen Ti-ti-uun ja Nuuskamuikkusen kohtaamisen aiheuttamasta järkytyksestä. Loppupuolella nähty Muumipapan myrskysään purjehdus ja hattivatit eivät puolestaan pelottaneet lainkaan. Katsomosta pääsi joka tapauksessa kätevästi piipahtamaan aulan puolella rauhoittumassa ja palaamaan takaisin, onneksi olimme varautuneet ja napanneet reunapaikat. Kokonaisuudessaan lapsiyleisö vaikutti kuitenkin keskittyvän esitykseen ja viihtyvän hyvin.

Tarinoita Muumilaaksosta toi koko meidän perheelle hyvän mielen. Tanssillinen ilmaisu sopii Muumien rauhalliseen elämäntyyliin ja leppoisaa menoa on mukava katsella. Myös minimesenaatti totesi asiaa kysyttäessä esityksen olleen hyvä ja unikin maistui esityksen jälkeen.

Tarinoita Muumilaaksosta on Raatikon ohjelmistossa 31.12. asti eli vielä ehtii hyvin.

Lue ihmeessä myös Teatterikärpäsen juttu esityksestä.