Näin esityksen kutsuvieraslipulla.
Marja Packalénia ja Pirkko Saisiota ympäröivät muistot heidän elämiensä ihmisistä. Kuva: Noora Geagea
Mitä sitä muistaa
Loppuunmyyty. Pirkko Saisio ja Marja Packalénin tähdittämä Valehtelijan peruukki pyörii tällä hetkellä KOM-teatterissa täysille katsomoille. Karismaahan Saisiolla ja Packalénilla on koko näyttämön tarpeiksi, sitä ei käy kiistäminen. Ehkä he voisivat tehdä keskenään lavalla lähes mitä vain, ja heitä tultaisiin joka tapauksessa katsomaan. Ehkä ihmisiä kuitenkin kiinnostaa erityisesti se, että tässä he puhuvat omista elämistään.
Kymmenen vuotta sitten KOM-teatterissa nähtiin Odotus. Sen aikaan Saisio ja Packalén olivat kuusikymppisiä, nyt he ovat kymmenen vuotta vanhempia. En nähnyt esitystä, ja harmillisesti sitä ei taida löytyä painettunakaan, mutta Valehtelijan peruukki toimii myös ilman jatkumoa. Nyt Saisio ja Packalén puhuvat menneistä parisuhteista, kuolleista läheisistä, vähän omasta kuolemastakin, elämän pyhyydestä ja rakkaudesta.
Myönnetään aluksi: ihmettelin esityksen aikana paikoin käsittämättömän kuuloista replikointia. Ajattelin, että luulisi vuosikymmeniä alalla olleiden näyttelijöiden olevan luontevampia, sillä nyt kuulosti siltä kuin repliikkejä olisi luettu paperista. Tähän ihmetyksen aiheeseen oli kuitenkin syy, joka selvisi kun luin Heini Junkkaalan ohjaajan sanan esityksen jälkeen käsiohjelmasta. Kohtaukset ovat alunperin nauhoitettuja keskusteluja, jotka on sittemmin litteroitu ja koottu valmiiksi esitykseksi. Litteroitu puhe on aivan käsittämättömän näköistä ja kuulostaa uudelleen luettuna paikoin tönköltä katkonaisine ajatuksineen. Näin jälkikäteen ymmärrän ratkaisun, sillä muiston ja muistamisen prosessin uudelleenkirjoittaminen dokumentaarisessa esityksessä kuulostaa, no, valheelliselta.
Katsojana olin suhteessa esitykseen jonkinlainen väliinputoaja, tai ehkä pikemminkin takapuskurissa roikkuja. Vuosia ei ole vielä tarpeeksi takana, jotta voisi puhua samalla tavalla menneistä, omista vanhemmista ja aikuistuneista lapsista. Isovanhemmuudesta. Paljon pystyi kuitenkin tunnistamaan, johonkin myös samaistumaan. Toisella puoliajalla puhuttiin paljon kuolemasta, se kiinnosti ja viehätti minua tässä esityksessä eniten. Kuolema on läsnä, toisinaan ehkä uhkaava, mutta ei varsinaisesti pelottava.
Toisaalta myös juoruilun tarve minussa heräsi. En ole seurannut kummankaan näyttelijän elämää niin tarkkaan tai muista detaljeja, joten en osaa nimetä esityksessä peitenimillä mainittuja elämien tärkeitä ihmisiä. Hyvänen aika, Marja Packalén taitaa olla minulle tutuin Muumeista ja Babarista. Teki mieli googlettaa, mutta en tehnyt sitä kuitenkaan. Ei sillä ole väliä keitä ne ihmiset ovat, väliä on sillä että he ovat jättäneet jäljen. Ajattelen paljon sitä, miten tietyt asiat saavat meidät muistamaan jonkun. Farkkutakit, liivit, kauluspaidat. Ehkä ei muista kasvojakaan kovin kirkkaasti, mutta ohimennen nähty punainen takki kiinnittää huomion ja saa muistamaan. Ehkä samalla aistii moottoripyörän katkun, silkin kosketuksen tai farkun karheuden, joka on samalla tarttunut kiinni siihen muistoon. Eikä silläkään toisaalta ole väliä, onko tämä esitys faktuaalisesti totta. Muistot ovat muistoja, sitä mitä muistaja muistaa. Jollekin se voi olla suoranainen valhe.
Valehtelijan peruukki laitettiin esityksessä useasti konkreettisesti päähän, kun puhuttiin höpöjä. Se kirvoitti katsomosta paljon naurua ja hyminää. Ehkä se on kuitenkin aina päässä, kun muistamme. Muistot voi valehdella itselleen kirkkaammiksi tai häivyttää epämiellyttävät. Mutta ainakin sitä muistaa.
***
Esitys on käytännössä loppuunmyyty, mutta peruutuspaikkoja kannattaa pitää silmällä ja esimerkiksi kiertue-esityksiin on vielä saatavilla lippuja.
Kiitokset KOM-teatterille lipuista esitykseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.