Lavalta: ÖH (Sonja Jokiniemi + Zodiak)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Herman Nyby ja Aino Ojalan toteuttamat ryijyt. Kuva: Katri Naukkarinen

Ihossa kosketuksen tuntu ja jälki

ÖH. Öh. Tosiaan: Sonja Jokiniemen ÖH on nyt noin puolivälissä esityskauttaan Zodiakissa. Ryhmäteos on moniaistinen tekstiiliympäristö, jossa ihmiset koskettavat pehmeästi ja kovaa, katsovat silmiin, ryömivät piiloon, rakentavat ja purkavat.

ÖH oli minulle katsojana hyvällä tavalla haasteellinen teos. Tunne- ja oloskaala kulki lämpimän tilan aiheuttamasta väsymyksestä riemukkaaseen hereilläoloon, poisvetäytyvästä torjunnasta kutsuvaan läsnäoloon. Teoksen selkeä sanoittaminen pakenee minua, joten tarjoan teille havaintoja ja ehdotuksia tämän blogitekstin nimeksi.

Asioita, joita havaitsin (ei missään selkeässä järjestyksessä):

• Maito ja ketsuppi ällöttävät minua lavalla. En ole ihan varma miksi. Tässä ei onneksi ollut ketsuppia.
• Luulen, että koin jonkinlaisia mikrounia esityksen alkupuolella, koska kuulin lavalta puhetta, jota siellä ei ollut. Aika villejä assosiaatioketjuja tapahtui, ihanaa ja pelottavaa, koska luulin jo esityksen lukevan ajatuksiani.
• Sonja Jokiniemien teokset tuntuvat osuvan minussa katsojana johonkin oudosti kitkaiseen kohtaan. Olen nähnyt nyt kolme hänen teostaan ja ne tuppaavat tuuppimaan minua jollekin oppimisen ja tunnustelun alueelle. Se tuntuu ihan hyvältä.
• Haluaisin olla ryijykarhukainen.
• Rivissä tehty yhteishyppely on minusta aina ihanaa.
• Juurekset ovat kauniita ja niillä voi koskettaa lempeästi.
• Pihtien väliin puristuva iho tuntuu näyttää minusta epämiellyttävältä.
• Myös laudat ja narut herättävät minussa levottomuutta.
• Osaisinpa tehdä ryijyn. Haluan opetella.
• Ihmisen iho on kimmoisaa, aaltoilevaa ja kaunista, ja toisessa ihmisessä on sisäänrakennettuja tarpeita puristaa, nipistää ja silittää.
• Tekee mieli perunaa.
• Kehoon jää levoton olo, sillä tuntui siltä, että esityksessä voisi tapahtua ihan mitä vain ja tunnelma muuttua mihin suuntaan vain.

Mahdollisia nimiä tälle blogitekstille:

• Jauhoja ja sidontaa
• On tämäkin saatana työmaa
• Säännöttä me elämme

Kiitos Sonja Jokiniemi ja työryhmä, siis Leila Kourkia, Marlon Moilanen, Herman Nyby ja Tuuli Vahtola, tästä kokemuksesta.

Ja onneksi voi tämän lisäksi viitata muihin, sillä kriitikko Maria Säkö on kirjoittanut tästä teoksesta sitä hienosti avaavan arvion Helsingin Sanomiin.

ÖH nähtävissä Zodiakissa vielä 24.11. asti.

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Lavalta: Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather (Todellisuuden tutkimuskeskus)

Kuva: Jan Ahlstedt

Kokemuksia säästä

On sunnuntaiaamu ja paistan sämpylöitä. Kuulostelen toisella korvalla koko ajan ovea. Pian sieltä kuuluukin kovaääninen ja napakka koputus. Ilahdun, sillä olen kirjoittanut ajanvarauslomakkeeseeni, että kolkutinta on käytettävä riuskoin ottein tai en kuule.

Ulkona on hymyilevä pyörälähetti, joka ojentaa minulle paketin. Aamu on kuulas ja kaunis, täydellinen alkavan marraskuun aamu. Minulle puhutaan säästä, olen samaa mieltä sen viehättävyydestä juuri tänään. Kysyn, haluaisiko myös lähetti sämpylöitä. Hän myöntyy ja pakkaan hänelle kaksi sellaista mukaan.

Ruskeaan paperipussiin pakattu lähetys on osa Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather -etäesitystä. Esitys on Todellisuuden tutkimuskeskuksen, Ferske Scenerin ja Vestlandsforskning / Western Norway Research Instituten yhteistyöprojekti, joka oli osa Liikkeellä marraskuussa -festivaalia. Ja tämä ei ole varsinainen arvio, vaan pikemminkin kokoelma havaintoja tai kokemuskirjoitus, jossa uskallan jo paljastaa esityksen yksityiskohtia, sillä esityskausi ehti valitettavasti jo loppua. 

Takaisin sunnuntaihin. Tulee ilta, kello on lähes seitsemän. Vaihdan äkkiä vaatteet saapuneen tekstiviestin ohjeiden mukaiseksi ennen esityksen alkamista ja liityn Zoomiin. Jännittää. Heiluttelen pussia ja yritän arvata, mitä sen sisällä on. Rahisee.

Vilkuttelemme järjestäjille, meitä katsojia on kymmenisen ja työryhmän jäseniä on muutama. Saamme ohjeet avata ensimmäisen paketin. Avaan sadeviitan liian railakkaasti ja revin hupun osittain irti. Ärsyttää. Makuuhuoneessa, jossa esitystä katson, on vähän turhan viileää ja sadetakin käyttäminen tuntuu mukavalta, sillä sen alle muodostuu oma ilmastonsa. Kun se otetaan ajallaan pois, viileä ilma tuntuu julmalta.

Välillä ruudulla kerrotaan säästä, pohditaan sitä, toisinaan annetaan ohjeita paperipussista löytyvien pakettien avaamiseen ja niistä löytyvien esineiden tai asioiden käyttämiseen. Olen käyttänyt työkontekstissa aivan eri videopalaveriohjelmia, joten Zoom tuntuu jopa hieman eksoottiselta ja jännittävältä eikä oikeastaan aiheuta minussa palaverin tuntua.

Haluaisin heilutella pussista etsimääni tulitikkuaskia ja kuunnella sadetta. Kynttilän liekki on häkellyttävän kuuma, kun kättä pidetään niin lähellä sitä, noin 10 cm etäisyydellä. En pysty pitämään kättä siinä kauan. Hassua, että saunassa 54 Celsius-astetta olisi vain pettymys, mutta maapallon pinnalla se on pitemmän päälle katastrofaalista.

Jaan säähän liittyvän muiston kihlapäivältäni kahdelle muulle katsojalle. Koko päivän paistoi aurinko, illalla pyöräilimme rannalle. Oli auringonlasku ja sateenkaarikin. Sitten satoi kaatamalla vettä, menimme kauppaan palelemaan hyllyjen väliin ja meinasin onnessani varastaa purkin appelsiinimehua. Puhuimme myös lumesta (tulisipa sitä pian).

Eräs esiintyjä menee uimaan ja itsellekin tulee kylmä. Enemmän tosin henkisesti, vaikka jalan alla rutiseva kylmäpussi pakkastaan hohkaakin. Siirrän kylmäpussin lopulta lattialta hartialle, joka on vihoitellut koko illan. Kylmä tuntuu ihanalta. Tavallaan haluaisin myös uimaan, kokea itse sen rintakehän lamauttavan kylmyyden.

Pyörittelen kädessäni purkkia, jossa on vettä Tromstaltindeniltä. Osa siitä on karannut purkista pussiin ja haluaisin kaataa sen takaisin, mutta purkki on suljettu niin tiukasti, että se on mahdotonta. Pelkään hajottavani purkin, jos väännän kovempaa. Yritän etsiä vuotokohtaa, mutta sitä ei löydy. Pohdin, voisiko purkin vielä varmuustiivistää jollakin liimalla, jotta loput vedestä säilyisivät siellä riittävän kauan.

En muista, että olisin koskaan syönyt hiilitablettia.

Ja sitten menemme suihkuun, vaatteet päällä. Ensi alkuun suihkun päälle laittaminen tuntuu typerältä, mutta pääsen ajatuksesta pian eroon. Itse en ainakaan juuri kykene katsomaan ruutua sadetanssiessani, joten tuskin muutkaan ja toisaalta, mitäpä väliä sillä on?

Lämmin vesi tuntuu hyvältä. Yhteisöllinen esitys tuntui hyvältä. Varsin kivasti toimiva etäesitys tuntuu toivoa herättävältä.

Ja tapahtui siellä muutakin enkä ole enää varma tapahtuiko kaikki tässä järjestyksessä. Sen tiedän, että kun otin itsestäni kuvan esityksen jälkeen, silmäni näyttivät onnellisilta.

Pihlajakarkki raapii kitalakea.

Kiitokset esityksen työryhmälle.

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Arvostelukappale

Sen seitsemää sorttia Pietarissa

Erityisesti tänä vuonna loppuvuoden matkustelut kannattaa suorittaa nojatuolista käsin. Varteenotettavaksi matkakumppaniksi tarjoan Anniina Tarasovan romaania Kuoleman kulissit (Gummerus, 2020), jossa matkataan hikisen Kyproksen kautta hyhmäiseen Pietariin viettämään erinäisiä talven juhlia. Loskassa kahlaamisen sijaan luvassa on vauhdikasta yrityskauppasuhmurointia, alkoholijuomien kilistelyä ja hyvää ruokaa.

Gaalaillallinen Kyproksella päättyy ikävästi, kun juuri palkittu työntekijä löydetään kuolleena suihkulähteestä. Sattumuksen seurauksena Reija Wren saa kuitenkin pestin sisäisen tarkastuksen tiimissä ja passitetaan Pietariin aloittamaan amerikkalaisyritys Woilingtonin toimintaa Venäjällä mahdollisten tehdaskauppojen selvityksen muodossa. Hohdokkaaksi povailtu toimisto on tosin remontin tarpeessa, paikalle lähetetyt alaiset taidoltaan kyseenalaisia ja kaiken lisäksi päällysmieheksi ilmestyy Konstantin, jota Reija ei ollut ajatellut edellisten tunnesotkujen jälkeen tapaavansa enää koskaan. Tylsää ei siis tule.

Tutustuin säpäkkään Reijaan jo Venäläiset tilikirjani -teoksessa ja varsin samalla meiningillä jatketaan. Edeltävän teoksen lukeminen ei tosin ole välttämätöntä heittäytyäkseen Kuoleman kulisseihin, mutta toki ihmissuhdekiemurat ja sen sellaiset käynevät enemmän järkeen kun taustatietoa on enemmän.

Tarasovan kerronta pursuaa yksityiskohtia venäläisestä (ekspatriaatti)kulttuurista. Koska oma tietämykseni asian suhteen on minimaalinen, nautin näistä detaljeista kovasti. Erityisesti ruokakuvaus on herkullista (olisipa edessäni georgialainen pitopöytä) ja kuvaukset niin pietarilaisesta joukkoliikenteestä kuin kommunalka-elämästäkin ovat kiinnostavia. Harmillisesti yksityiskohtainen kuvaus tuntuu tosin toisinaan kiilaavaan varsinaisen tarinan edistämisen edelle, eli pientä tiivistämisen varaa olisi ollut kiinnostavuudesta huolimatta. Lopussa tarinan vauhti kiihtyy kuitenkin sen verran rivakaksi, että teos pitää napakasti otteessaan.

Kuoleman kulissit oli kuin pienoista ähkyä aiheuttava pitopöytä, joka kuitenkin kutsuu santsaamaan. Päästyäni kirjan kanssa kunnolla alkuun, tuli sitä luettua melkomoisella tahdilla ja viihdyin hyvin. Jos siis matka talviseen Pietariin kiinnostaa eikä varsin yksityiskohtainen sisäisten tarkastusten prosessien kuvaus pelota, suosittelen hyppäämään samppanjat kainalossa Reijan matkaan. Kippis!

Kiitokset kirjailijalle ja kustantamolle arvostelukappaleesta.

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit
Gummerus, 2020. 384 s.
Kansi: Timo Numminen

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet

Kohinaa radioaalloilta

Pyysin siippaa valitsemaan minulle kesällä 2017 yhden kirjan mukaan Hanko-reissulleni ja hän tyrkkäsi kouraani Juha Hurmeen ja Radiopuhelinten yhdessä kirjoittaman bändihistoriikin Radiopuhelimet (Like, 2006). On täysin mahdollista, että en ole kuullut yhtyeeltä ainuttakaan kappaletta, mutta kun suositus vahvistettiin vielä kahdelta ystävältä tulleilla kehuilla nappasin teoksen mukaani.

Hieman tätä luki kuin fiktiivistä romaania, välillä meno on nimittäin niin omituista että voinee taas todeta että joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Jokseenkin kronologisesti etenevä historiikki koostuu muun muassa erilaisista keikka- ja matkakuvauksista ja bändin sisäisten muutosten kuvailusta.

Kirjaa pohtiessa mieleen tulee vain sana rötväyslukeminen, onhan tässä sellaista sekoilua ja toisaalta ihailtavaa periksiantamattomuutta. Oma miljööni vain ei tukenut lukukokemusta, join kiltisti teetä ja söin kakkua kahviloissa, kun olisi ehkä pikemmin pitänyt istua jollain urbaanilla puistonpenkillä ja juoda pussikaljaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan huikea musiikkikirja, peukutan.

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet
Like, 2006. 239 s.

Lavalta: The Veil Project (Heijastimet)

Kuva: Mitro Härkönen

Mielestä, mielessä, mieli

The Veil Projectin ensi-ilta on juuri taputeltu loppuun ja olen heiluttanut aulassa heipat seurana olleelle ystävälle. Kävelen autolle, istun penkille ja alan itkeä. Itku on hyvälaatuista ja sen mukana kehosta poistuu jotain tahmaista. Se jättää jälkeensä tilaa jollekin uudelle.

Esitys on nykysirkusryhmä Heijastimien uusin tuotanto, jossa nähdään lavalla ilma-akrobaatti Salla Hakanpää. Lavaesiintyjiin kuului myös Edison-kissa, mutta ensi-illassa hän valitsi pysytellä piilossa ja oli läsnä vain henkisesti. Lukuohjeena esitykseen minulla on sen kuvaus akrobaattinen matka ihmismielen sisälle, ja sitä se minulle totisesti olikin.

Esityksen kuluessa aivoni naksahtavat tulkintavaihteelle ja ajatuksissani suitsin itseäni. ”Yritä nyt keskittyä vain katsomiseen, ei tarvitse tulkita koko ajan!” Ja kuitenkin oma päänsisäinen visio oli niin vahva, että lopulta annoin sen tulla ja johdattaa. Heittäydyin mukaan siihen, miten mielen syövereistä löytyviä solmuja nypittiin auki, joskus ihmetellen ja välillä niihin upoten, määrätietoisesti, vaikka kivulta ei voi säästyä. Halusin nyökytellä, että juuri tuollaista se on, ihan perseestä ja hirveää nyppiä omia kipukohtiaan, ja lopuksi kuitenkin keveyttä ja vapautta tuovaa.

Välillä unohdan hengittää ihan vain siksi, että samastun näyttämön hahmoon, hänen kamppailuunsa. Siihen, miten yksi solmu on vielä avattava, vaikka se vaatii ponnistelua, siihen, miten välillä on käperryttävä kaiken sen ajatusmössön keskelle päästäkseen siitä lopulta irti.

Olen seurannut Hakanpään uraa vuodesta 2013 ja nähnytkin lähes kaikki Suomen kamaralla nähdyt esitykset. Arvostan hänen tekemisiään hirvittävästi. Ilmaisu tuntuu tarkoituksenmukaiselta ja dynaamiselta, turhaa kikkailua ei esiinny. Jos jokin osio saakin minut henkäisemään katsomossa, koen sen osaksi tarinaa eikä tarpeeksi näyttää, että näin hurjaa se katonrajassa temppuileminen on.

Ja arvostan nimenoaan sitä, että vaikka Hakanpää on teknisestikin hyvin taitava, on keskiössä tarina. Yleisölle ei tarvitse tarjota päätähuimaavaa akrobatiaa sekunneittain, vaan välillä voi hengähtää ja keskittyä siihen, kuinka silkkiköysi keriytyy hypnoottisesti auki.

Joonas Pehrssonin häiritsevä, mutta silti kaunis äänimaisema tukee tarinaa. Alun epäselvyyden tilassa kaikki rätisee, vähitellen fragmenteista alkaa saada selvää. Mitä jos, mitä jos tästä voisikin selvitä. Suuressa roolissa on myös Ainu Palmun valo- ja videosuunnittelu, joka ohjaa katsetta, luo valoa ja varjoja yllättäviin paikkoihin. Kokonaisuus on harkittu, mutta aiheeseensa sopivasti kuitenkin myös rouhea.

Tätä kirjoittaessa esityksen näkemisestä on lähes kuukausi, mutta se on mielessä lähes päivittäin. Onneksi olin kirjannut ensimmäiset vaikutelmat jo puhelimen muistioon, sillä kirjoittaminen siirtyi mielen askarrellessa nähdyn parissa. Tuntui vaikealta jakaa tätä kokemusta, sillä se solahti jonnekin syvään kerrokseen.

Onneksi on tällaista, syviin vesiin vievää ja silti kaunista. Kiitos.

Toivottavasti The Veil Projectia on mahdollisuus nähdä vielä tulevaisuudessa. Tällä kertaa esityksiä oli neljä syyskuisessa Stoassa.

Lavalta: Fok_It - viides vuodenaika (Teatteri Kultsa)

Esitys on nähty kutsuvieraslipulla.

Fok_Itin ensemble. Kuva: Timo Seppälä

David Lynch ABC:n noutopöydässä

Fok_It on sarjakuva, jota lukiessa ei tiedä pitäisikö nauraa vai tuntea olonsa kummalliseksi. Hieman krouvisti piirretyt päät pohtivat asioita ja suurin osa vuorovaikutuksesta tapahtuu ruudun ulkopuolella. 

Äkkiseltään siis voisi kuvitella, että Fok_Itin sovittaminen teatterinäyttämölle olisi jos kohta ei mahdotonta, niin ainakin vaikeaa.

Teatteri Kultsa kuitenkin onnistuu saavuttamaan teoksessaan Fok_It - viides vuodenaika sarjakuvan hengen erinomaisesti.

Juonta itse teoksessa ei ole kuin siteeksi: eri henkilöt ovat töissä Fok_It Oy:ssa ja henkilöstön elämää seurataan keväästä kevääseen. Matkalla onnistutaan miettimään syvällisiä ja oikeastaan koko teos koostuu pienistä monologeista, jota joku toinen hahmo pallottelee takaisin jostakin lavan sivustalta. 

Ja se kummallista kyllä toimii. Ratkaisevin syy teoksen toiminnalle on se, että näyttelijöiden rytmi on kohdallaan ja tällaisessa sutkaus-toisensa-perään -teatterissa se on kaikkein olennaisinta. Eniten ehkä naurattivat Jussi Vehkasalon esittämän Juhanin elämää suuremmat harmistuksen aiheet vaikkapa Euroviisuista tai striimaamisesta.

Myös Pirjo Saariokarin Perjantai-Pirkko kaikessa överiydessään kikatutti. Kaiken kaikkiaan koko näyttelijäporukka teki erinomaista työtä. Osa jutuista saattoi mennä yleisöltä vähän ohi, mutta Fok_Itin maailmassa se ei haittaa: jos ei ole juuri sillä hetkellä hauskaa, niin ainakin on kummallista ja vähän kiusallista ja siitähän tästä kaikessa on kyse.

Fok_It on ennen kaikkea sydämellä esitetty näytelmä enkä usko, että se toimisi millään muulla tavalla esitettynä. Teoksen välissä esitettävät Voimaeläimet-yhtyeen cover-kappaleet tuntuvat ensin vähän päälleliimatuilta, mutta kun laulavan siivoojan (Kaisla Flood) elkeet kasvavat jatkuvasti kiiltävämmiksi ja diivamaisemmiksi alkaa ymmärtää, että tässä ollaan vähän erilaisessa maailmassa. 

Vähän kuin David Lynch olisi päättänyt istua ABC:n noutopöytään.

- Tuomas

***

Fok_It Teatteri Kultsan lavalla lokakuun puoliväliin asti.

*** 

Kuten allekirjoituksesta varmaankin huomasitte, on tämä teksti poikkeuksellisesti siipan vieraskynäilemä.

Lavalta: Päiväni murmelina (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Robert Seger

Parhaimmista parhain on Punxsutawney ja murmeli

Tuntuu, että siitä on ikuisuus kun Helsingin kaupunginteatteri julkisti seuraavan musikaalinsa olevan Danny Rubinin ja Tim Minchinin Päiväni murmelina. Minulle teoksesta tekee merkittävän se, että sen cast recordingia on luukutettu meillä jo useampi vuosi ja kappaleet on analysoitu kutakuinkin puhki siipan toimesta. Liput tuli siis hankittua heti kun niitä saatavilla oli, ja epävarmuuden täyttämästä keväästä huolimatta teos saatiin Suurelle näyttämölle kutakuinkin suunnitelmien mukaan syyskuussa.

Tarina lienee monelle tuttu vuoden samannimisestä elokuvasta, jossa pääparina vaikuttivat Bill Murray ja Andie McDowell. Vastahakoinen säämies Phil Connors (Lari Halme) pakotetaan reportaasimatkalle pieneen Punxsutawneyn kaupunkiin, jossa asukkaat ja vieraat odottavat malttamattomina, ennustaako Phil-murmeli kevään tulon vai toteaako se talven jatkuvan. Nihkeää toimeksiantoa ei tee paremmaksi paikalle pölähtävä tuottaja Rita Hanson (Maria Lund), jonka positiivinen asenne ei ainakaan paranna Philin mieltä. Keikka saadaan hoidettua ja paku pakattua, mutta lumimyrsky sulkee kaikki tiet ja kaupunkiin on jäätävä vielä toiseksi yöksi. Paitsi että Phil herääkin murmelinpäivään uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen, ja joutuu läpikäymään melkomoisen tunneskaalan päästäkseen toisteisen päivän kirosta irti. 

Päiväni murmelina on haastava teos, sillä musikaalikomedia-luokituksesta huolimatta etenkin sen ensimmäinen puolisko on raskasta katseltavaa. Phil Connors on etuoikeutettu kusipää ja muut hahmot näytetään yksiulotteisina kökkelöinä. Kielenkäyttö vilisee kirosanoja ja asiattomuuksia, eivätkä sympatiat todellakaan ole hänen puolellaan. Philin valuminen hedonistisesta muiden hyödyntämisestä musertavaan epätoivoon ei sekään ole hauskaa katsottavaa, vaan oikeastaan kamalaa.

Kaikki tämä saa myös ainakin minun pääni surraamaan. Miten minä käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa? Osaanko nähdä kanssaihmiset enempänä kuin yksiominaisuuksisina pahvihahmoina? Milloin valitsen olevani muille mukava ja miksi? Toisaalta musikaali myös alleviivaa, että oman navan kaivelusta on myös mahdollista päästä eteenpäin ja nähdä maailma monipuolisempana. Ehkä aivan niin kokonaisvaltaiseen muutokseen kuin Phil ei ole aina realistista pyrkiä, mutta toisaalta keskimäärin kymmenen vuoden aikaluupissa on aikaa tehdä perustavanlaatuisempia peliliikkeitä.

Lari Halmeen kyky muuttua totaalisesta kusipäästä täysin epätoivoisen ihmisraunion kautta aidosti sympaattiseksi hahmoksi on ihailtavaa. En sinänsä epäillyt, etteikö hän siihen pystyisi, mutta vaativan roolin upea toteutus on silti hatunnoston arvoinen suoritus. Lähempänä lavaa istuessa Halmeen ilmeskaala on häikäisevää katsottavaa, sillä Phil on käytännössä koko ajan katsojan nähtävillä. Mainio on myös Maria Lund, jonka Rita on sanalla sanoen ihana ja samaistuttava. Halmeen ja Lundin vuorovaikutusta on yksinkertaisesti ilo seurata, sillä kemia ja rytmitys toimivat.

Roolitus on muutenkin onnistunut. Ensemble tanssii ja laulaa lavan pyöriessä ja sivuhahmoistakin muodostuu mitä kokonaisimpia hahmoja, jos heitä malttaa seurata tarkemmin. Esimerkiksi rouva Lancasterin (Leenamari Unho) hupsun majatalopitäjän kuoren alta löytyi minulle sydäntäsärkevän ihastuttava nainen. Mieleen jäi myös Raili Raitalan upea Nancy, joka vaikuttaa Philin katseen alla mitä mitättömimmältä hahmolta, mutta jonka viimeiset kohtaukset esityksessä ovat lähestulkoon suosikkejani niiden yksinkertaisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi).

Olen useammassa paikassa kohdannut kommentin, että Murmelin musiikki on ”sekavaa”, ja että laulujen joukossa ei ole ”yhtään hittiä”. Olen tästä hieman eri mieltä, mutta minulla on toki katsojana teoksen suhteen etulyöntiasema ensimmäisessä kappaleessa mainittujen seikkojen vuoksi. Helppoja rallatuksia kappaleet eivät tosin lähtökohtaisesti ole kaikessa runsaudessaan, mutta jäävät ainakin tällä taustalla erittäin hyvin päähän soimaan.

Kuva: Robert Seger

Runsas on myös esityksen visuaalinen puoli. Suuren näyttämön pyörö pyörii lähes jatkuvalla syötöllä, juhliva pikkukaupunki on täynnä värejä ja asukkaat poukkoilevat ympäriinsä riemunkirjavissa talvitamineissaan. Hatunnosto siis lavastaja Peter Ahlqvistille ja puvuista vastaavalle Elina Kolehmaiselle sekä luonnollisesti myös kulisseissa vaikuttaville pukijoille ja näyttömöhenkilökunnalle, jolla ei juuri lepohetkeä tässä karusellimaisessa show'ssa suoda.

Ja jos jollekulle on vielä epäselvää, kyseessä ei ole lastenmusikaali. Voisin kuvitella ottavani mukaan teini-ikäisen kanssakatsojan ja silloinkin harkiten, sillä hilpeästä ulkokuorestaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin syvälle ihmisen mutakerroksiin kaivautuva teos, jonka kuvasto on paikoin aika rajua.

Minulle Päiväni murmelina on vähän kuin supermakea leivos. Tuntuu välillä siltä, että kaikkea on liikaa ja vähän ällöttää, mutta lopulta leivos kuitenkin on yksi parhaita koskaan ja muistelen sitä lämmöllä. Se ei ole kaikin puolin täydellinen, mutta tähän hetkeen juuri hyvä. Siippa puolestaan tutkailee kalenteriaan ja pohtii, josko kävisi katsomassa esityksen vielä kerran tai kaksi.

Itse olen siis nähnyt musikaalin jo kahdesti, sillä olimme myös katsomassa sen 2. pääharjoitusta (sinne saimme kutsuliput ystävältä, kiitos!) jo ennen ensi-iltaa. Se oli minulle ensimmäinen kerta, kun olin istumassa ison teatterin katsomossa sitten kevään sulkujen. Olin toki ollut jo useammassa esityksessä ulkona, ja ihanan Mad Housen pienessä katsomossa, mutta jotain niissä samettipenkeissä ja valtavassa lavassa kuitenkin on, että There will be sunin alkutahtien kajahtaessa kyynelkanavat aukesivat. Yritin vaivihkaa pyyhkiä kyyneleet, ennen kuin ne valuivat maskin alle kutittamaan. Teatteri on kuitenkin parasta tässä ja nyt, eläviltä ihmisiltä eläville ihmisille.

Lavalta: Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen (Salon Teatteri)

Kuva: Mikko Pääkkönen

Hevosell' on pää parempi

Kesäteatterikausi jäi tänä vuonna lyhykäiseksi, mutta onneksi sain sen kruunuksi Salon Teatterin Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalin. Teos oli minulle tuttu vain nimeltä ja päätinkin marssia katsomoon ilman sen kummempia ennakkotutkimuksia. Ja mihinpä niitä olisi tarvinnutkaan, kun Peter Nybergin taiten ohjaama esitys vei muassaan. Vuohensaaressa saatiin kokea suuria tunteita sielua riipivästä surusta väkevään ja tuliseen rakkauteen.

1900-luvun alussa maailma on murroksessa ja aroilla vaeltavien romanien elämäntapa muuttuu uhanalaisemmaksi vuosi vuodelta. Leirit kuitenkin liikkuvat edelleen ja vanhoista tavoista pidetään kiinni. Kun noidaksikin syytetty kaunis romanityttö Radda (Vilma Koskela) löytää ja parantaa sotilaiden kanssa käydyssä taistossa loukkaantuneen Loiko Zabarin (Jerry Sarlin), ei kummankaan elämä ole enää entisellään. Nuoret eivät kykene vastustamaan välillään roihuavaa tunteiden paloa, mutta ylpeyttä ja omapäisyyttä molemmilla on liiankin kanssa. Vaikka Sarlinin ja Koskelan yhteinen lava-aika on loppujen lopuksi varsin vähäistä, on heitä helppo uskoa. Tunnelma on latautunut, kumpikin tuntuu olevan yhtä aikaa valmis syöksymään toisen syliin ja toisaalta pakoon.

Traagisen rakkaustarinan taustalla nähdään, kuinka vanhat perinteet murtuvat pala palalta ja valtaapitävät sortavat vähemmistöjä surutta. Kun teatteria tehdään näin isosti, on raja uskottavan ja sanalla sanoen kauhean välillä hiuksenhieno. Onneksi Vuohensaaressa tehdään vimmalla ja tunteella ja uskotaan siihen, mitä ollaan tekemässä. Koko ensemble suoriutuu rooleistaan upeasti. Se mahdollistaa muun muassa eeppiseksi muuttuvan takaa-ajokohtauksen, jossa on tosi kyseessä ja hevosten kaviot pöllyttävät hiekkaa takaa-ajajien hengittäessä niskaan. 

Henkilöohjauksen lisäksi Nybergillä on taitoa käyttää koko näyttämötilaa hyödyksi. Vuohensaaren kesäteatteri tarjoaa jo itsessään esitykselle komeat puitteet ja niistä otetaan kaikki irti. Ensemblekohtauksissa tila täytetään runsaasti niin, että joka puolella on toimintaa, vaikka pääkohde onkin helposti pääteltävissä. Myös Venla Viisasen koreografiat ovat näyttäviä ja antavat koko ensemblelle mahdollisuuden loistaa rooleissaan.

Eniten rakastin esityksessä kuitenkin hevosia. Ja tärkeitähän ne olivat, hahmoille elintärkeitä. Hevoset edustivat vapautta: jos sinulla on hevonen, voit lähteä milloin tahansa. Hevosten vuoksi oltiin myös valmiita tekemään asioita, joihin ei muuten taivuttaisi. Ja silti hevoset olivat villieläimiä, ihmisen tahtoon vain väliaikaisesti tai omasta halustaan taipuvia. Jos niitä pidetään liian tiukilla kuolaimilla, ne murtuvat ja muuttuvat vain juhdiksi, mikä oli esityksessäkin nähtävissä verrattaessa paronin siistiksi suitsittuja kärryhevosia arolla villeinä laukkaaviin, kiiltäväkylkisiksi kuvittelemiini ratsuihin.

Loiko Zobar (Jerry Sarlin) hevosineen. Kuva: Mikko Pääkkönen

Hevoset oli toteutettu pääosin nukettamalla ja ratkaisu oli mielestäni erityisen onnistunut. Erityisesti Loiko Zabarin hevosta nukettanut Petra Myllyperkiö vakuutti liikekielellään ja heittäytymisellään; näyttämölle oli helppo kuvitella kaunis hevonen, jota nopeampaa ei arolta löydy. Erityismaininta tästä esityksestä siis yhteisesti kaikille upeille hevosten nukettajille!

Haastavinta upeassa tilassa on äänentoisto. Erityisesti lauluissa sanoista oli paikoin vaikeaa saada selvää, mutta ainakaan keskikatsomossa asia ei muuttunut ongelmalliseksi. Puhekohtauksissa äänet kuuluivat kuitenkin hyvin ja laulutaidossa ei voi sanoa olleen puutteita. 

Vähempää en siis Salon Teatterilta odottanutkaan, mutta todetaan silti ääneen, että Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen on erittäin onnistunut musikaaliesitys. Se luottaa paljon katsojan mielikuvituksen varaan ja palkitsee kokonaisvaltaisella kokemuksella. Ehkä kliseistä, mutta katsomossa sai tosiaan itkeä, nauraa ja kuultiin siellä myös muutama kollektiivinen järkytyksen kohahdus.

Jos siis tiesi kulkee vielä ensi viikolla Salon suuntaan, suosittelen erittäin lämpimästi esityksen katsomista. Ei sitä keveintä kesäteatteria millään mittarilla, mutta hyvin laadukasta sellaista.

***

ps. Otsikon pihistin Okra Playgroundin Rautasuu-kappaleesta. Suosittelen myös sen kuuntelemista ja upean videon katsomista kaikille.

Laadukas lastenteatteri tuo kesän

Tänä kesänä Puotilan kartanolla seikkailevat Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen. Kuva: Ingermar Raukola

Kaipaan kesääni kesäteatteria ja parhainta sellaista ovat viime vuosina tarjonneet nimenomaan lapsille suunnatut esitykset. Kesäperinteisiimme ovat jo useana vuotena kuuluneet vierailut sekä Puotilan kesäteatterin että Teatteri Tuikkeen kesäteatteriesitysten pariin, ja nyt näistä vierailuista on tullut entistä hauskempia minimesenaatin liityttyä katsomokaartiimme.

***

Puotilan kesäteatteri toi tänä vuonna näyttämölle Timo Parvelan kirjaan perustuvan Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen -esityksen Samu Loijaksen dramatisoimana ja ohjaamana. Päästäinen nimeltänsä Karhu Murhinen on muuttanut asumaan Maukka-kissan ja Väykkä-koiran pihapiiriin ja haluaa elää täyttä elämää. Päästäisellä kun tahti on toinen, eikä aikaa ylenmääräiseen haahuiluun ole elämän kohistessa korvissa.

Noin 40 minuuttiin mahdutetussa esityksessä nähdään elämän koko kirjo, nauretaan paljon, koetaan syvää ystävyyttä ja vähän rakastutaankin. Anna Ranta, Ingermar Raukola ja Mikko Lauronen heittäytyvät rooleihinsa edellisiltä vuosilta tutulla taidolla ja sydämellisyydellä niin, että kirjojen kautta jo hyvin tutuiksi tulleet hahmot tuntuvat heräävän eloon juuri sellaisina, kuin heidät on kuvitellut.

Erityisesti Laurosen roolityö Karhu Murhisena on humoristinen ja yllättävän koskettava. Etenkin vanhan Murhisen muistelo elämästään käy sydämeen ja en tainnut olla ainoa aikuinen, joka räpytteli kyyneliä silmistään esityksen päättyessä. Puoliso myös huokaili, että miten se onkin nykyään aina tuo Väykkä, johon tuntuu samaistuvan. Vaikka eipä hän huono samaistumisen kohde ole, sanon.

Meitä riemastuttivat (jälleen kerran) Mari Hannin taituroimat kekseliäät lavasteet ja näyttelijöiden vilpitön lavallaolo. Murhinen oli meille jo seitsemäs kerta Puotilan katsomossa eikä varmasti jää viimeiseksi. 

***

Rohkea muurahainen (Riina Nieminen) lähtee seikkailuun. Kuva: Nina Rinkinen

Teatteri Tuikkeen Rohkea muurahainen puolestaan perustuu löyhästi samannimiseen venäläiseen kansansatuun, mutta iso osa kohtauksista on työryhmän yhdessä suunnittelemia. Tarinassa muurahainen on kyllästynyt toisteiseen eloonsa keon rakentajana ja päättää ryhtyä seikkailijaksi. Osittain päätös tosin syntyy myös pakosta, sillä kotikeko on kadonnut mystisesti tavalliselta paikaltaan.

Matkallaan muurahainen (mainio Riina Nieminen) kohtaa paljon muita hyönteisiä, kuten hyttysen, sittisontiaisen ja leppäkertun, ja hämähäkkieläinten joukosta tavataan luonnollisesti hämähäkki, joskin varsin hajamielinen sellainen. Persoonalliset niveljalkaiset sekä antavat muurahaiselle ajattelemisen aihetta että auttavat häntä matkalla takaisin kotikeon luokse. Anna Norros, Mimmu Korvenpää ja Sinikka Isoaho esittävät ansiokkaasti erilaiset hyönteisroolinsa tuoden niihin hauskoja sävyjä. Minimesenaatin suosikki oli kipakka Pirkko Leppäkerttu ja paljon on puhuttu myös Sippe Sittisontiaisesta.

Rohkeassa muurahaisessa toimintaa ja tapahtumia riittää. Välillä meno on hyvinkin vauhdikasta, mutta ilokseni sain jälleen todeta, että päättömään kohellukseen ei sorruta, vaan tarjotaan koordinoitua slapstick-henkistä huvittelua, jota katsoo ilokseen. Koominen ajoitus on kunnossa ja akrobatiakykyjä katsovat osuudet tuovat elävyyttä esitykseen.

Erityiskiitosta annamme vielä luovista ratkaisuista tarpeiston suhteen. Minua ilahduttaa aina, kun pienellä tehdään kunnianhimoista ja laadukasta. Omat tarpeistosuosikkini olivat sittisontiaisen jumppapalloista askarrellut kakkapallerot, aivan loistavia!

***

Lastenteatteri on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se tarjoaa jotain sekä lapselle että mukaan tulleelle aikuiselle. Esimerkiksi sekä Puotilassa että Tuikkeen esityksessä oli lainattu pätkiä erilaisista musiikkikappaleista, jotka tyrskähdyttivät sopivasti. Harvoin on kuullut yhtä koskettavaa tulkintaa kuin Rakkaus on lehtivihreää Kari Kirvan laulamana. Sydäntä sykähdytti myös Possu Röhkötin My Heart Will Go On ja siippa fiilisteli useata Scorpions-lainaa.

Liki kolmivuotiaan kanssa teatterissa käyminen on usein myös vähän jännittävää. Esimerkiksi Rohkean muurahaisen kohdalla minimesenaatti totesi useaan otteeseen haluavansa kotiin, mutta pää kääntyi välittömästi kohti lavan tapahtumia kun uusi hahmo astui kehiin. Esityksestä on myös puhuttu jälkikäteen valtavan paljon eli innostus saattaa pulpahtaa esiin vasta myöhemmin kun varsinaisessa tilanteessa vielä vähän jännittää.

Molemmat esitykset sopivat kuitenkin hyvin myös nuoremmalle katsojalle, etenkin kun tarvittaessa sai kiivetä vanhemman kainaloon. Suurin riemu saavutettaneen hieman isompien katsojien joukossa, mutta on mahtavaa että myös pienihmisen kanssa on mahdollista mennä katsomaan erilaisia esityksiä. Suosittelemme molempia esityksiä siis erittäin lämpimästi.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen on nähtävässä Puotilassa vielä 9.8. asti eli tämän viikon. Hopi hopi!

Rohkea Muurahainen puolestaan seikkailee Tapanilan alakoulun pihalla vielä 23.8. asti (ja näyttäytyy myös Roihuvuoren Riossa 8.-9.8.).

***

Puotilan kesäteatteriin hankimme liput itse, Teatteri Tuikkeen katsomossa minä ja minimesenaatti olimme kutsuvieraina ja siippa ostolipulla.

Vaihtoehtohistoriaa, eläviä kuolleita ja enkeitä eli monipuolinen lukumatka Atorox-esiraatilaisena

Osa omasta Atorox-pinostani.

Suomessa julkaistaan todella paljon hyvää spefiä. Sain huomata tämän jälleen kerran ollessani tänä vuonna ensimmäistä kertaa osana Atorox-esiraatia ja sen jälkeen vielä mukana finaalivaiheen äänestäjänä. Esiraatilaisena sai lukea aikamoisen määrän novelleja ja aikataulujen kanssa sai hieman kiriä, mutta kokonaisuutena kokemus oli ehdottomasti positiivinen.

Esiraatiin päädyin yksinkertaisesti Twitterin kautta. Turun Science Fiction Seura haki lisää raatilaisia viime marraskuussa, joten lähetin heille sähköpostia ja pääsin mukaan. Hommaa aloiteltiin jo viime vuoden puolella, mutta suurimman osan novelleista luin helmi-maaliskuun aikana.

Esiraatilaisena olin välillä vahvasti oman lukumukavuusalueeni ulkopuolella. En esimerkiksi lue yleensä lainkaan kauhua, mutta nyt se oli käytännössä pakollista. Myöskään sotaisista aiheista ponnistava vaihtoehtohistoria ei aiheuta minussa pääsääntöisesti intohimoa, nyt pääsin lukemaan myös sellaisia tekstejä. Esiraadilta oletettiin joka tapauksessa sitä, että novellit on arvioitava objektiivisesti ja siihen pyrin parhaani mukaan, vaikka novellit eivät aina henkilökohtaisesti miellyttäneetkään.

Onneksi novellien jatkoonpääsy ei kuitenkaan ole yhden ihmisen harteilla. Meitä esiraatilaisia oli tänä vuonna viisi ja lisäksi sekä Atorox-vastaava Anna Mattila että TSFS:n sihteeri Katja Juusela lukivat muutamia novelleja. Novellit jaettiin esiraadin kesken luettaviksi siten, että jokainen luki noin kolmasosan novelleista ja jokaisen novellin luki kaksi esiraatilaista. Esiraatilaiset antoivat novelleille 1 tai 0 pistettä sen mukaan, kokivatko he novellin olevan riittävän hyvä jatkoon päästäkseen. Itse pidin ohjenuorana sitä, että novelli oli hyvin kirjoitettu ja mietitty kokonaisuus, jossa mahdollisesti oli vielä jotain yllättävää tai kiinnostavaa aiheensa käsittelyn suhteen. Novellihan voi olla hyvä, vaikka se käsittelisi myös ns. loppuunkaluttua aihetta perinteisin juonenkääntein, mutta se ei mielestäni riitä silloin, kun valitaan nimenomaan sen vuoden parasta spefinovellia.

Itse luin ehdokastekstejä 104 kappaletta, joista osa oli raapaleita. Olin hieman yllättynyt, että en ollut ehtinyt lukea teksteistä ainuttakaan ennen esiraatilaisuuttani, vaikka ainakin kuvittelen lukevani varsin paljon spefiä. Esiraatilaisuus antoi myös hyvän syyn viimein tutustua kotimaisten spefilehtien ihmeelliseen maailmaan ja totean, että syytä olisikin seurata niitä aktiivisemmin. Kiinnostavan novellitarjonnan lisäksi niissä nimittäin arvioidaan kiitettävästi vuoden aikana ilmestyneitä spefiteoksia ja lisäsin siinä samassa lukulistalleni useampia teoksia.

Luku-urakan jälkeen olikin kiitollista päästä osallistumaan myös varsinaiseen finaaliin eli äänestysvaiheeseen. Äänestys on tosiaan avoin kaikille, sillä siihen on vain ilmoittauduttava ja sitouduttava lukemaan kaikki ehdokasnovellit, joita oli tänä vuonna 21 kappaletta. Lopulliselle ehdokaslistalle pääsi useampi sellainen novelli, jota en ollut esiraativaiheessa lukenut, mutta äänestystä varten luin jokaisen novellin joka tapauksessa kertaalleen läpi. Äänestysaikataulu toimi hyvänä lukumotivaattorina ja tiukkamielisemmän esiraativaiheen jälkeen oli jopa rentouttavaa päästä arvottamaan tekstejä täysin omien mieltymysteni mukaan.

Nyt odotan kiinnostuksella, mikä novelleista sai finaalivaiheessa parhaat pisteet ja valitaan vuoden parhaaksi. Finaalivaiheen äänestäjiä ilmottautui tänä vuonna mukaan 101 kappaletta, joten hajontaa todennäköisesti on. Omalla listallani pääsi korkealla useampi novelli, jotka olivat kerronnaltaan lämminhenkisiä, jopa humoristisia, ja joissa ei ollut sijaa turhille, (nais)kehoa esineellistäville kohtauksille.

Lopuksi lähetän vielä kerran kiitokset Atorox-vastaava Anna Mattilalle. Anna hoiti viestinnän tavalla, että ensikertalainenkin pääsi kelkkaan mukaan, piti jämptisti huolta aikatauluista ja on selvästi spefikirjallisuuden puolella.

Voisin hyvin kuvitella lähteväni esiraatihommiin uudestaankin ja vähintäänkin aion ilmoittautua äänestäjäksi. On ilo huomata, että Suomessa julkaistaan niin paljon hyvää ja monipuolista spefiä.

Atorox-voittaja julkistetaan tänä vuonna Virtuaali-Finnconissa (10-12.7.). Atorox-voittaja julkistetaan samassa tilaisuudessa Nova-kirjoituskilpailun voittajan kanssa lauantaina 11.7. klo 13.15 alkaen.

Jos tämän vuoden ehdokasnovellit kiinnostavat, on koko lista nähtävissä täällä ja lisäksi Nörttityttöjen raati on arvioinut postaussarjassaan kaikki tämän vuoden ehdokkaat. Sarjan ensimmäiseen postaukseen pääset tästä.

Teatteria kotisohville - miltä se tuntuu?

Tuntuu oudolta, kun kalenterissa ei lue mitään eikä jääkaapin ovessa tai sähköpostissa ole lippuja. Ei ole sovittu lapsenvahtia tai omaa vapaailtaa. Teatteria on kuitenkin, minnekäs se menisi näinäkään aikoina.

Olen ehtinyt nyt kahden esityslähetyksen pariin.

Espoon Kaupunginteatteri lähetti Maailman teatteripäivänä tallenteen Teatteri Metamorfoosin Lehman-trilogian pääharjoituksesta. Varsinainen ensi-ilta siirtyi elokuulle, mutta esitys tarjottiin katsottavaksi maaliskuisen perjantai-illan aikana.

Esitys oli hyvä ja eittämättä myös ajankohtainen finanssikriiseineen. Näyttelijät olivat upeita ja jo tästä pääharjoituksen tallenteesta näkee, että esitys tulee olemaan elokuussa oikein hieno. Hieno se oli makuuhuoneen hämärässäkin katsottuna, vaikka koko viikon ruudun tuijotuksen jälkeen kolmituntinen esitys otti myös voimille. Esityksen toisen osion aikana neuloin sukkaa, koska väsytti niin paljon. Teatterissa muiden ihmisten läsnäolo ja kollektiivinen kokemus olisi auttanut pitämään hereillä, väitän.

Väliajatkin pidettiin, sillä katsoimme esityksen ystäväni Heidin kanssa. Soitimme videopuhelut ja skoolasimme. Se oli mukavaa, mutta myös haikeaa. Tuntuu muutenkin hankalalta kirjoittaa esityksestä minkäänlaista arviota, sillä kokemus on niin erilainen yksin koettuna.

Tällä viikolla toimintansa aloitti myös näyttelijä Tatu Mönttisen pystyyn laittama Karanteeniteatteri. Sen ensimmäisenä esityksenä nähtiin Mönttisen Matti Nykäsestä kertova monologi Hyppy sumuun. Dokumentaarinen esitys käsittelee Nykäsen elämää monin sävyin mutta ei mässäillen tai sääliä kerjäten. Kokemus oli ristiriitainen ja kiinnostava.

Ja se on oikeastaan mukavaa, että nyt tulee katsottua myös vähän erilaisia esityksiä ehkä kuin normaalisti. Olin ajatellut, että Mönttisen monologi ei kiinnosta minua, mutta itse asiassa esitys oli oikein hyvä ja tunne välittyi ruudunkin kautta. Ehkä siksikin, että kyseessä oli oikeasti livelähetys. Olen iloinen, että katsoin.

Minusta on ihanaa, että teatteri hengittää tänäkin aikana. Minusta on ihanaa, että minun on mahdollisuus mennä teatteriin edes tällä tavalla.

Myönnettävä on, että haasteita on silti. Teatteriolosuhteiden järjestäminen kotiin on vielä hakusessa. Yleensä pakenen makuuhuoneeseen, jossa yritän etsiä mukavaa katseluasentoa. Alkuillasta alkavien live-esitysten kanssa on tehtävä valinta ja sovittava puolison kanssa, josko hän voisi hoitaa lapsen iltatoimet sinä päivänä. Mietin, pitäisikö puhelin laittaa lentotilaan. Jokin pikaviestin jää vähintään näytöllä päälle ja kilkuttaa huomiota saadakseen. Yksin katsoessa olen levoton.

Kaipaan pastilliaskien rahinaa ja kanssakatsojia, niitäkin joiden pään takaa en toisinaan näe mitään. Kaipaan himmeneviä valoja. Kaipaan sitä, että voin katsoa esiintyjän kasvoja, enkä ruutua, jota tuijotan töitä tehdessä muutenkin puolet päivästä. Sitä, etteivät huolella suunnitellut valot näytä ylivalottuneilta kuvassa.

Vaikka oma seikkailuni striimatun teatterin parissa on siis vielä alkutekijöissään ja hapuileva, olen iloinen vaihtoehtoisista muodoista ja kokeiluista. Olen myös iloinen siitä, että moni toimija on mahdollistanut lippujen oston näihin esityksiinsä. Killingit kolisisivat normaalitilassa muutenkin kulttuurin pariin, joten on mukava laittaa niitä sinne nyt sen verran kuin kykenee.

Seuraavaksi katsontalistallani on Karanteeniteatterin kautta huomenna esitettävä Pinja Hahtolan monologi Eino Leinon eksät. Lisäksi listalla on myös muun muassa Teatteri Toivon Hän joka kiinnostui ötököistä -esityksen ensimmäinen osa, joka löytyy edelleen teatterin Youtube-kanavalta.

Minua kiinnostaa myös hyppäys kansainväliselle puolelle, sillä Lontoon National Theatre avaa nyt joka viikon torstai katsottavaksi jonkin esitystallenteen. Ensimmäisenä katsottavissa on One Man, Two Guvnors, josta James Corden on saanut Tonyn.

Lisää vinkkejä katsottavista löytyy Paljon melua teatterista -blogin Katrin jatkuvasti päivittyvästä listasta ja esimerkiksi Karanteeniteatterin sivuilta.

Lisa Taddeo: Kolme naista

Kolme surullista naista

Lisa Taddeon kaunokirjallinen tietokirja Kolme naista on nostettu yhdeksi Gummeruksen kevään kärkiteoksista. Yhdysvalloissa paljon julkisuutta kerännyt teos käsittelee kolmen todellisen naisen elämää erityisesti heidän seksuaalisuutensa kautta. Taddeo on seurannut kohteitaan tarkasti asuen muun muassa samoilla paikkakunnilla ja haastatellen naisia hyvin yksityiskohtaisesti. Markkinointitekstissä sanotaan, että Lopputuloksena on järisyttävän syvällinen ja koukuttava dokumentti naisten kaipauksesta ja nautinnosta.

Kaikki seurattavat naiset ovat valkoisia, käytännössä heteroita ja erityisesti heistä salanimillä esiintyvät Lina ja Sloane myös varsin hyvin toimeentulevia. Lina on kotiäiti, joka tapaa vuosien jälkeen kouluaikaisen ihastuksensa ja heittäytyy tämän kanssa suhteeseen, vaikka molemmat ovat naimisissa. Sloane pyörittää miehensä kanssa ravintolaa ja heidän seksielämänsä kulmakivenä ovat miehen valitsemat kumppanit, joiden kanssa Sloane harrastaa seksiä joko miehen katsellessa tai toiminnasta miehelleen raportoiden. Lisäksi kirjassa kerrotaan Maggiesta, jolla oli lukioikäisenä seksuaalinen suhde opettajaansa, ja joka päätyy vuosien jälkeen haastavaan opettajan oikeuteen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Maggie esiintyy kirjassa omalla nimellään, sillä oikeudenkäynnistä raportoitiin mediassa laajasti.

Taddeo raportoi kohteistaan ja heidän elämästään hyvin eläväisellä ja omaan korvaani jopa epäuskottavan yksityiskohtaisella tyylillä. Yksityiskohtaisuus toki selittynee osin naisten intensiivisellä seurannalla, mutta dokumentaarisen kirjan kohdalla koin pikkudetaljit ja Taddeon värikkäät, omalaatuiset kielikuvat lähinnä outoina. Odotin kirjalta enemmän analyysia ja naisen seksuaalisuuden käsittelyä, mutta siihen paneudutaan kirjan lopussa vain henkäyksen verran. Käteen jäävät kolmen naisen tarinat, jotka tekivät minut lähinnä surullisiksi ja hämmentyneiksi.

Jos näkökulma olisi tosiaan se, että naiset(kin) haluavat seksiä ja ovat sen suhteen avoimia, hienoa. Nyt kirjaan valikoituneiden naisten tarinat kuitenkin näyttäytyvät minulle sellaisina, jossa naiset ovat ajautuneet umpikujaan omissa elämissään ja seksi on heidän elämissään peliväline tai vaihtotavara. Se kuulostaa omaan korvaani vaaralliselta ajatukselta.

Koko kirjaan suhtautumista ei auta kirjan markkinointiin valittu blurb, joka on Gwyneth Paltrow'n käsialaa. Viime aikoina omaan tutkaani Paltrow on joutunut lähinnä vaihtoehtoisia ja kyseenalaisiakin hoitomuotoja kauppaavansa liikeideansa kautta, eikä hän täten vakuuta minua kirjan suosittelijana.

Taddeon valinta kuvata tapahtumat kertojien näkökulmasta tuntuu myös kummalliselta, vaikka alussa korostetaankin että tarinat ovat nimenomaan haastateltujen naisten ja siksi muita ihmisiä ei kirjassa kuulla. Etenkin naisten sisäisen maailman yksityiskohtainen kuvaus oudoksuttaa, sillä en kykene uskomaan, että toisen, todellisen ihmisen päänsisäisiä ajatuksia pystyisi kuvaamaan niin tarkasti.

Olisin mieluummin lukenut naisesta, joka toteaa rakkaudettoman liittonsa toimimattomaksi ja päättää sen, uskaltaa etsiä parempaa. Sen sijaan Lina päätyy jakamaan tietoja skandaalinkäryisestä suhteestaan paikalliselle "naisten piirille" ja keksii kaikenlaisia temppuja, jotta saisi epäreilulta ja omasta näkökulmastani myös kusipäiseltä mieheltä seksiä. Oli se seksi sitten kuinka villiä tahansa. Toivoin myös, että joku auttaisi Maggieta ja nappaisi hänet manipuloivan opettajan otteen alta.

Ymmärrän, että asiat eivät ole näin mustavalkoisia. Jos naisella ei esimerkiksi ole omaa varallisuutta, voi lähtö avioliitosta olla vähintäänkin vaikea päätös. Silti minua surettaa, että tässä(kin) teoksessa naisten seksuaalisuus on alistettu miehisen vallan alle. Ymmärrän myös, että halu ei aina ole loogista tai järkevää, ei tietenkään. Silti kuulen seksipositiivisuuden ja halun todellisen hyväksymisen sijaan sanoja hyväksikäytöstä, manipuloivista suhteista, raiskauksista ja syömishäiriöistä. Lisäksi en aivan ymmärrä kirjan hyvin yksityiskohtaisten seksikohtausten tarkoitusta. Onko tarkoitus osoittaa, että seksiä voi kuvata näin lihallisesti ja se on rohkeaa? Maalailevien, naisten ajatusmaailmaan syventyvien osioiden seassa eritteitä ja kömpelösti liikkuvia ruuminosia pursuavat seksikohtaukset tuntuivat lähinnä tarkoituksellisen skandaalinhakuisilta. Naiset eivät tunnu minusta rohkeilta, vaan siltä että heidän ylitseen on kävelty.

Ehkä asetelma kertoo siitä, että maailma ei ole valmis "halukkaille" naisille ja siksi tarinat ovat näin surullisia? Ehkä raflaavammista tarinoista on helpompaa kirjoittaa vetävä kirja? Goodreadsin arvioita selatessa monet ovat kuvanneet teosta herkulliseksi ja mukaansatempaavaksi. Tavallaan ymmärrän sen. Olo oli kuunnellessa kuin paheksuttavia juoruja kuunnellessa: jokin osa minussa janosi tietää lisää likaisia yksityiskohtia. Sen osan ulkopuolella tunsin kuitenkin surua ja kiukkua. Kirjan naiset hyötyisivät mielestäni enemmän terapiasta kuin kirjailijalle elämänsä avaamisesta.

Tai ehkä kirjan tarkoitus on herättää keskustelua ja ajatuksia. Hyvä tarkoitus, sinänsä, mutta en tiedä onko tämä onnistunein tapa sille.

Kiitokset annan joka tapauksessa suomentajalle Marianna Kurtolle ja äänikirjan lukijalle Karoliina Kudjoille. Vaikka olinkin nyreällä mielellä kirjan sisällön suhteen, oli se silti sinänsä miellyttävä kuunneltava.

Lisa Taddeo: Kolme naista (Three Women, 2019)
Gummerus, 2020. 12 h 43 min.
Suomentaja: Marianna Kurtto
Lukiaj: Karoliina Kudjoi

Lavalta: Harlequin (Blaue Frau/ÖFA/LOSTI)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Liina Aalto-Setälä

Warning! Slippery floor!

Harlekiini-romaanit, nuo jokaisen kaupan kassan vierestä löytyvät pehmeät pokkarit. Lääkäreitä, länkkäreitä, tummakulmaisia miehiä ja naisia, joiden selkä taipuu kaarelle heidän antautuessaan suudelmaan. Kirjoja löytyy divareiden nurkista ja kesämökkien hyllyistä. Mielikuvani kirjoista ovat vahvoja ilman minkäänlaista todellista tietämystä. Mikäs siis sen parempaa, kuin tutustua genreen paremmin Mad Houseen saapuneen Harlequin-esityksen parissa.

Esityksen ensimmäisessä ÖFA-kollektiivi luo Harlekiini-tarinoita katsojien kuultaviksi. Katsomona on kasa tyynyjä, jalkojen sommitteluun kuluu aikaa jotta kaikki mahtuvat mkavasti istumaan. Tunnelma on tiivis, mutta jotenkin leppoisa kun Amanda Apetrea, Nadja Hjorton ja Lisen Rosell saapuvat harlekiiniasuissaan omien pöytiensä ääreen. Papereita kahistellaan ja sitten sulkakynät alkavat suhista kun tekstiä syntyy. 

Lukudraamamaisesti luetut tarinat alkavat tavoilla, jotka tunnistaa kliseisen harlekiinimaiseksi jo vähäisellä genretuntemuksella. Hyperseksualisoidut naiset katselevat itseään peileistä, vaatteita kuvataan yksityiskohtaisesti, asusteiden merkeillä on väliä ja nännit nöpöttävät milloin missäkin tilanteesta. Kaikilla miehillä on aaltoilevat hiukset. Kolmesta näkökulmasta kerrotut tarinat muuttuvat hetki hetkeltä absurdimpaan suuntaan, kunnes lopulta kaikki hahmot mönkivät katsojien keskellä ja "harrastavat villiä seksiä". Kaikki on hämmentävää, muttei silti ahdistavaa. Jotenkin tässä naurettiin yhdessä, vapautuneesti.

Esityksen päättyessä kuljemme käsikkäin takaisin KOHTA-galleriaan ja Whitney Houston soi. Rappukäytävään muodostetaan kuja, jonka läpi kaikki pääsevät kulkemaan. Naurattaa. Väliaika tuntui tarpeelliselta ja hyvältä, sen aikana ehti purkaa esityksen aiheuttamia ajatuksia ja latauksia.

Blaue Fraun esityspuoliskossa on enemmän sulateltavaa. Sonja Ahlgren, Joanna Wingren ja Nina Matthis seisovat iltapuvuissaan mikrofonien edessä ja manifestoivat romanttisen rakkauden ja monogamian puolesta. Romanttiseen rakkauteen on heittäydyttävä, kaaduttava holtittomasti sattumisen uhallakin. Esiintyjän puhe katkeilee ja loppuu, mutta jatkuu ääninauhan kautta. Kaikki, ihmiset ja viesti, tuntuu rikkinäiseltä ja väärältä. Iltapuvut putoavat yltä, avokadot, banaanit ja alushousut survoutuvat blenderissä, naiset kaatuvat yleisössä niiden katsojien käsivarsille jotka sen sallivat. Vaikka kukaan ei koske minuun, on olo hieman epämiellyttävä. Ruokahävikki tuntuu pahalta.

Vähitellen jokin kuitenkin muuttuu. Naisten käytös muuttuu holtittomaksi. Kuohuviinipullot aukeavat, lisää avokadoja murskataan, lattia muuttuu liukkaaksi kuin jää. Banan, Lacan. Minua ahdistaa istua eturivissä, pelkään että päälleni roiskuu avokadotahnaa. Jotain kuitenkin niksahtaa paikoilleen. Yhtäkkiä naiset liukuvat pitkin lattiaa kohti yleisöä, eivät enää kaatuile holtittomasti. Tunnelma muuttuu riehakkaaksi ja vapautuneemmaksi. Se helpottaa myös omaa oloa. Tuntuu yhtäkkiä ihan hyvältä istua eturivissä, olla riemun tasolla. Tuntuu, että raskaus ja ahdistus on ravisteltu yltä, enää ei tarvitse toteuttaa jotain ideaalia.

Hyvin ristiriitainen esityskokemus siis, mutta myös hyvin antoisa.

Ehkä nyt olisi aika viimein vaikka kuunnella yksi Harlekiini-kirja? Suosituksia?

Avokadoja en sen sijaan halua juuri nyt syödä.

***

Kiitokset Mad Houselle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Vedenalainen (Nukketeatteri Sampo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Syvyyksissä voi kohdata kaikenlaista. Kuva: Miso Macura

Kohtaa syvyys, kohtaa itsesi

Nukketeatterin Sampon Vedenalainen liikkuu sujuvasti kahden maailman välillä. Tila on pilkkopimeä, hätäuloskäyntien kyltitkin kajastavat vain ajatuksina. Mustuuden keskelle ilmestyy veden eliöitä, valoa hohtavia ja mystisiä. Pieni mietiskelijäkala liikkuu vaivattomasti veden halki. Maan pinnalla sairaalasängyn valaisee kelmeä valo ja laiturilta ei näe pintaa syvemmälle. Pinnan alle on kuitenkin helppo valua, kun todellisuuden rajat hämärtyvät.

Vanha käpertyy sängyssään koko ajan tiukemmalle sykkyrälle, käsi ei jaksa enää kurottua vesilasia kohti. Jossain pimeydessä kelluu pieni sikiö, jonka sydän sykkii tasaiseen rytmiin. Pieni poika sukeltaa lampeen ja ui kimaltavan kalan perään. En ole ehkä koskaan nähnyt yhtä kaunista nukettamista kuin tässä esityksessä. 

Hämmästelen jälleen sitä, miten nuket elävät ja hengittävät taitavien nukettajien käsissä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, hauraita, surullisia. He kaipaavat. Nukettajat Perrine Ferrat, Johanna Kultala, Linda Lemmetty ja Mila Nirhamo havaitaan lavalla vain mustina hahmoina, jos heitä nähdään lainkaan. Ihmettelen, miten he näkevät liikkua pimeässä loihtien samalla ihmeitä esiin. 

Kuva: Miso Macura

Vedenalainen on visuaalisesti ja rytmillisesti harkittu kokonaisuus. Jenni Rutasen luomaa visuaalista maailmaa täydentävät Luca Sirviön valosuunnittelu ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu. Tuntuu, että Maria-Elina Koivulalla, joka on ohjannut ja käsikirjoittanut esityksen sekä myös rakentanut sen nuket, on ollut vahva visio

Jos jotain olisin esityksestä ottanut pois, olisin ottanut puheen. Äänet kertoivat tärkeitä asioita hahmoista ja ajasta, kyllä, mutta ne myös kiskoivat minua irti esityksen maailmasta. Olisin halunnut olla veden vietävänä. Toisaalta, niinhän se oli esityksessäkin. Veden alta voi löytää vastauksia, siellä voi käydä, mutta jäädä sinne ei voi. 

Todelliset asiat on tehtävä pinnalla, ihmisten parissa. Piirrettävä omat rajat. Tehtävä valintoja. Oltava parempi. Oltava parempi, jotta muutkin voivat sukeltaa. 

Vedenalainen on yksinkertaisesti upea esitys. Se ei ole kevyt, mutta veden alla on loppujen lopuksi yllättävän helppo hengittää. Pimeydessä, lumpeenvarsia katsellen.

Kun minä kuolen, toivon että voin kohdata loistavasilmäisen suuren kalan pelotta.

Esitys on mahdollista nähdä nukketeatteri Sampossa vielä 21. ja 22.2. 

***

Kiitokset nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Trog (Wusheng Company)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Antti Silvennoisen Trog etsii itseään. Kuva: Teemu Ullgrén

Melun hälvetessä ihminen voi löytää itsensä

Wusheng Companyn teokset kutkuttavat mieltäni. Peking-oopperaa ei juurikaan pääse Suomessa näkemään ja kaikki omatkin kokemukseni ovat juuri kyseisen ryhmän tuotantoja. Tällä kertaa ensi-iltansa Kanneltalossa on Trog, jossa lavalla nähdään ryhmän perustajajäsen ja taiteellinen johtaja Antti Silvennoinen. Teos perustuu kirjailija John Evansin runoon. Tarinassa Trog on suojannut itsensä isänsä kuoleman jälkeen kovettamalla itseään, mutta mystisen Crystalmanin johdatuksessa hän tajuaa, että pelkällä raa'alla voimalla ei yhteiskunnassa pärjää.

Silvennoisen lisäksi esityksessä nähdään lavalla teoksen musiikista vastaava Pekka Saarikorpi. Saarikorpi sekä soittaa rumpuja hypnoottisesti että jalkautuu Trogin seuraksi Crystalmanin roolissa. Jos Silvennoisen liikekieli on esityksessä perkussiorytmien kanssa keskustelevaa, on Saarikorpi itse oma rytminsä hänen tuodessaan lavalle myös kiehtovaa kehorytmiikkaa. 

Trogin tarina on fyysinen ja kauniskin. Vähitellen hahmosta kuoritaan turha mahtailu ja saadaan esille jotain aidompaa, sielukkaampaa. Melu ja kohina hiipii taustalle, kun olennainen löytyy. 

Peking-ooppera haastaa minua katsojana, sillä sen ilmaisu on edelleen omaan silmääni ja korvaani outoa ja keskittymistä vaativaa. Perkussioilla korostetut liikesarjojen aksentit viehättävät. Mieli ei tunnu tajuavan sitä, miten Silvennoisen jalka voi nousta niin hullun korkealle ja niin vaivattoman näköisesti tai miten esityksen alussa jaloissa olevilla korokepohjakengillä kykenee liikkumaan noin upeasti. Ääniäkin saa kuunnella eri tavalla, sillä Markus Rantasen esitykseen sovittamat perinteiset peking-ooppera-melodiat eivät laulettuna kuulosta ensin suomelta laisinkaan painotusten ollessa niin paljon puherytmistä eroavia.

Saarikorven äänisuonnittelu kietoo esityksen kiehtovaan äänimaisemaan. Ääntä tuotetaan sekä tavallisella rumpusetillä että aktivoimalla erilaisia äänielementtejä MI.MU-hanskoja käyttäen. Hanskat saatiin kuulemma käyttöön vasta juuri joulun aikaan, mutta ilmeisesti hyvin suunniteltu on puoliksi tehty sillä ne tuntuivat istuvan esitykseen saumattomasti. Hanskojen käyttö ei myöskään tuntunut pelkältä kikkailulta, sillä Saarikorven liikekieli niitä käyttäessä sopi kauniisti koreografiaan.

Esitystä katsoessa kohtasin myös jälleen heikon kohtani. Pimeys yhdistettynä hypnoottiseen rummutukseen ja matalataajuiseen äänimaisemaan saa pääni vaipumaan jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Tavallaan tämä on esitykselle suuri kohteliaisuus, rentoudun harvoin niin kokonaisvaltaisesti. Kanssakatsojat ja pahimmassa tapauksessa esiintyjät saattavat sen sijaan luulla minun nukahtelevan, noloa.

Esityksen ehtii nähdä Kanneltalossa vielä 30. ja 31.1.

Kiitokset Wusheng Companylle kutsusta esitykseen.