Näin esityksen kutsuvieraslipulla.
Kuva: Liina Aalto-Setälä
Harlekiini-romaanit, nuo jokaisen kaupan kassan vierestä löytyvät pehmeät pokkarit. Lääkäreitä, länkkäreitä, tummakulmaisia miehiä ja naisia, joiden selkä taipuu kaarelle heidän antautuessaan suudelmaan. Kirjoja löytyy divareiden nurkista ja kesämökkien hyllyistä. Mielikuvani kirjoista ovat vahvoja ilman minkäänlaista todellista tietämystä. Mikäs siis sen parempaa, kuin tutustua genreen paremmin Mad Houseen saapuneen Harlequin-esityksen parissa.
Esityksen ensimmäisessä ÖFA-kollektiivi luo Harlekiini-tarinoita katsojien kuultaviksi. Katsomona on kasa tyynyjä, jalkojen sommitteluun kuluu aikaa jotta kaikki mahtuvat mkavasti istumaan. Tunnelma on tiivis, mutta jotenkin leppoisa kun Amanda Apetrea, Nadja Hjorton ja Lisen Rosell saapuvat harlekiiniasuissaan omien pöytiensä ääreen. Papereita kahistellaan ja sitten sulkakynät alkavat suhista kun tekstiä syntyy.
Lukudraamamaisesti luetut tarinat alkavat tavoilla, jotka tunnistaa kliseisen harlekiinimaiseksi jo vähäisellä genretuntemuksella. Hyperseksualisoidut naiset katselevat itseään peileistä, vaatteita kuvataan yksityiskohtaisesti, asusteiden merkeillä on väliä ja nännit nöpöttävät milloin missäkin tilanteesta. Kaikilla miehillä on aaltoilevat hiukset. Kolmesta näkökulmasta kerrotut tarinat muuttuvat hetki hetkeltä absurdimpaan suuntaan, kunnes lopulta kaikki hahmot mönkivät katsojien keskellä ja "harrastavat villiä seksiä". Kaikki on hämmentävää, muttei silti ahdistavaa. Jotenkin tässä naurettiin yhdessä, vapautuneesti.
Esityksen päättyessä kuljemme käsikkäin takaisin KOHTA-galleriaan ja Whitney Houston soi. Rappukäytävään muodostetaan kuja, jonka läpi kaikki pääsevät kulkemaan. Naurattaa. Väliaika tuntui tarpeelliselta ja hyvältä, sen aikana ehti purkaa esityksen aiheuttamia ajatuksia ja latauksia.
Blaue Fraun esityspuoliskossa on enemmän sulateltavaa. Sonja Ahlgren, Joanna Wingren ja Nina Matthis seisovat iltapuvuissaan mikrofonien edessä ja manifestoivat romanttisen rakkauden ja monogamian puolesta. Romanttiseen rakkauteen on heittäydyttävä, kaaduttava holtittomasti sattumisen uhallakin. Esiintyjän puhe katkeilee ja loppuu, mutta jatkuu ääninauhan kautta. Kaikki, ihmiset ja viesti, tuntuu rikkinäiseltä ja väärältä. Iltapuvut putoavat yltä, avokadot, banaanit ja alushousut survoutuvat blenderissä, naiset kaatuvat yleisössä niiden katsojien käsivarsille jotka sen sallivat. Vaikka kukaan ei koske minuun, on olo hieman epämiellyttävä. Ruokahävikki tuntuu pahalta.
Vähitellen jokin kuitenkin muuttuu. Naisten käytös muuttuu holtittomaksi. Kuohuviinipullot aukeavat, lisää avokadoja murskataan, lattia muuttuu liukkaaksi kuin jää. Banan, Lacan. Minua ahdistaa istua eturivissä, pelkään että päälleni roiskuu avokadotahnaa. Jotain kuitenkin niksahtaa paikoilleen. Yhtäkkiä naiset liukuvat pitkin lattiaa kohti yleisöä, eivät enää kaatuile holtittomasti. Tunnelma muuttuu riehakkaaksi ja vapautuneemmaksi. Se helpottaa myös omaa oloa. Tuntuu yhtäkkiä ihan hyvältä istua eturivissä, olla riemun tasolla. Tuntuu, että raskaus ja ahdistus on ravisteltu yltä, enää ei tarvitse toteuttaa jotain ideaalia.
Hyvin ristiriitainen esityskokemus siis, mutta myös hyvin antoisa.
Ehkä nyt olisi aika viimein vaikka kuunnella yksi Harlekiini-kirja? Suosituksia?
Avokadoja en sen sijaan halua juuri nyt syödä.
***
Kiitokset Mad Houselle kutsuvieraslipusta esitykseen.
