Näin esityksen kutsuvieraslipulla.
Kuva: Juusto Westerlund
Alkusanat
Näin Voi Luoja!:n viime vuoden helmikuussa hieman ennen kuin teatterit sulkivat ovensa. Sulkujen jatkuessa bloggauskin jäi sitten julkaisematta. Eilen (12.3.) esityksestä nähtiin livestream, ja koska tallenne on katsottavissa vielä seitsemän päivän ajan, totesin julkaisemisen olevan jopa ajankohtaista. Koska kyseessä on perinteisehkö puheteatterikappale, uskoisin sen toimivan myös striimattuna esityksen.
Esitys nojaa vahvasti näyttelijöiden taitoihin, sillä suurin osa tapahtumista läpikäydään paikallaan istuen. Jännite kuitenkin säilyy, sillä istuvathan lavalla Sanna-Kaisa Palo ja Martti Suosalo. Kaksikon kemia toimii, ja konkarinäyttelijöinä he osaavat pitää katsojien kiinnostusta yllä.
Hattua täytyy nostaa myös terapeutin autistista poikaa esittävälle Ari Kauppilalle. Hänen pääasiallinen lavaolemisensa koostuu itsenäisestä puuhailusta, joka on kuitenkin olennainen osa lavan tapahtumia. Kauppila onnistuu sulkeutuu omaan maailmaansa ja tekemään hahmosta kiinnostavan.
Lavastus on pelkistetty, vaikka sitä elävöitetäänkin aika ajoin projisoinneilla ja tunnelmaa luodaan äänimaiseman avulla. Kokonaisuus toimii, vaikka itse olisin oletettavasti katsellut tyytyväisenä myös vieläkin riisutumpaa esitystä. Aivan esityksen lopussa muutamat ääneen liittyvät valinnat tuntuivat jopa hieman liiankin alleviivaavilta, mutta tulipahan asia selväksi.
Voi Luoja! oli oivallista puheteatteria, jonka sisältö on oletettavasti myös napakoitunut ensi-illan jälkeen. Esitys tarjoaa kiinnostavaa pureksittavaa uskosta, uskonnosta ja hyvyydestä samalla, kun saa seurata upeiden näyttelijöiden työskentelyä. Ei lainkaan hassumpi valinta siis, jos kaipaa katsottavaksi perinteisempää teatteritaidetta.
Jumalallinen väliintulo Espoossa
Terapian tarpeessa on yksi jos toinenkin, ja israelilaisen Anat Govin näytelmässä Voi Luoja! tarvetta kokee myös Jumala. Jumala ja psykoterapeutti asettuvat esityksen mittaisen istuntonsa aikana monessakin kohtaa napit vastakkain, mutta ratkaisun on löydyttävä, ettei kaikkivoipa päädy äärimmäisiin ratkaisuihin. Espoon kaupunginteatterin lavalla nähtävä Taru Mäkelän ohjaus Govin komediasta on hauska, älykäs ja luonnollisesti täynnä viittauksia Raamatun kertomuksiin. Kuuleeko Jumala ihmisten pyyntöjä? Kuka loppujen lopuksi kaipaa armoa ja lempeää katsetta?
Jumala on ymmärrettävästi valinnut psykoterapeutikseen juutalaisen, onhan heillä niin sanotusti pitkä yhteinen historia. Terapeutti Ella on tosin uskossaane päileväinen, ja myös tämä puoltaa Jumalan valintaa, sillä eihän terapeutin tulisi olla potilastaan kohtaan liian helläkätinen. Joka tapauksessa tämä eittämättä perusteltu elementti teki esityksestä itselleni myös hieman vieraan. Luterilaisen uskonnon lävistämässä maailmassani muun muassa purkaus sianlihaa popsivasta juutalaisesta ei iske tarkoitetulla tehollaan, kun viittaus on tuttu lähinnä opitun kautta eikä merkitys ole omassa arjessani niin painokas. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että esitystä olisi pitänyt jotenkin muuttaa, vaan että se näyttäytyy ihmisille varmasti erilaisin painokkuuksin.
Terapian tarpeessa on yksi jos toinenkin, ja israelilaisen Anat Govin näytelmässä Voi Luoja! tarvetta kokee myös Jumala. Jumala ja psykoterapeutti asettuvat esityksen mittaisen istuntonsa aikana monessakin kohtaa napit vastakkain, mutta ratkaisun on löydyttävä, ettei kaikkivoipa päädy äärimmäisiin ratkaisuihin. Espoon kaupunginteatterin lavalla nähtävä Taru Mäkelän ohjaus Govin komediasta on hauska, älykäs ja luonnollisesti täynnä viittauksia Raamatun kertomuksiin. Kuuleeko Jumala ihmisten pyyntöjä? Kuka loppujen lopuksi kaipaa armoa ja lempeää katsetta?
Jumala on ymmärrettävästi valinnut psykoterapeutikseen juutalaisen, onhan heillä niin sanotusti pitkä yhteinen historia. Terapeutti Ella on tosin uskossaane päileväinen, ja myös tämä puoltaa Jumalan valintaa, sillä eihän terapeutin tulisi olla potilastaan kohtaan liian helläkätinen. Joka tapauksessa tämä eittämättä perusteltu elementti teki esityksestä itselleni myös hieman vieraan. Luterilaisen uskonnon lävistämässä maailmassani muun muassa purkaus sianlihaa popsivasta juutalaisesta ei iske tarkoitetulla tehollaan, kun viittaus on tuttu lähinnä opitun kautta eikä merkitys ole omassa arjessani niin painokas. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että esitystä olisi pitänyt jotenkin muuttaa, vaan että se näyttäytyy ihmisille varmasti erilaisin painokkuuksin.
Esitys nojaa vahvasti näyttelijöiden taitoihin, sillä suurin osa tapahtumista läpikäydään paikallaan istuen. Jännite kuitenkin säilyy, sillä istuvathan lavalla Sanna-Kaisa Palo ja Martti Suosalo. Kaksikon kemia toimii, ja konkarinäyttelijöinä he osaavat pitää katsojien kiinnostusta yllä.
Hattua täytyy nostaa myös terapeutin autistista poikaa esittävälle Ari Kauppilalle. Hänen pääasiallinen lavaolemisensa koostuu itsenäisestä puuhailusta, joka on kuitenkin olennainen osa lavan tapahtumia. Kauppila onnistuu sulkeutuu omaan maailmaansa ja tekemään hahmosta kiinnostavan.
Lavastus on pelkistetty, vaikka sitä elävöitetäänkin aika ajoin projisoinneilla ja tunnelmaa luodaan äänimaiseman avulla. Kokonaisuus toimii, vaikka itse olisin oletettavasti katsellut tyytyväisenä myös vieläkin riisutumpaa esitystä. Aivan esityksen lopussa muutamat ääneen liittyvät valinnat tuntuivat jopa hieman liiankin alleviivaavilta, mutta tulipahan asia selväksi.
Voi Luoja! oli oivallista puheteatteria, jonka sisältö on oletettavasti myös napakoitunut ensi-illan jälkeen. Esitys tarjoaa kiinnostavaa pureksittavaa uskosta, uskonnosta ja hyvyydestä samalla, kun saa seurata upeiden näyttelijöiden työskentelyä. Ei lainkaan hassumpi valinta siis, jos kaipaa katsottavaksi perinteisempää teatteritaidetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.