Tuntuu oudolta, kun kalenterissa ei lue mitään eikä jääkaapin ovessa tai sähköpostissa ole lippuja. Ei ole sovittu lapsenvahtia tai omaa vapaailtaa. Teatteria on kuitenkin, minnekäs se menisi näinäkään aikoina.
Olen ehtinyt nyt kahden esityslähetyksen pariin.
Espoon Kaupunginteatteri lähetti Maailman teatteripäivänä tallenteen Teatteri Metamorfoosin Lehman-trilogian pääharjoituksesta. Varsinainen ensi-ilta siirtyi elokuulle, mutta esitys tarjottiin katsottavaksi maaliskuisen perjantai-illan aikana.
Esitys oli hyvä ja eittämättä myös ajankohtainen finanssikriiseineen. Näyttelijät olivat upeita ja jo tästä pääharjoituksen tallenteesta näkee, että esitys tulee olemaan elokuussa oikein hieno. Hieno se oli makuuhuoneen hämärässäkin katsottuna, vaikka koko viikon ruudun tuijotuksen jälkeen kolmituntinen esitys otti myös voimille. Esityksen toisen osion aikana neuloin sukkaa, koska väsytti niin paljon. Teatterissa muiden ihmisten läsnäolo ja kollektiivinen kokemus olisi auttanut pitämään hereillä, väitän.
Väliajatkin pidettiin, sillä katsoimme esityksen ystäväni Heidin kanssa. Soitimme videopuhelut ja skoolasimme. Se oli mukavaa, mutta myös haikeaa. Tuntuu muutenkin hankalalta kirjoittaa esityksestä minkäänlaista arviota, sillä kokemus on niin erilainen yksin koettuna.
Tällä viikolla toimintansa aloitti myös näyttelijä Tatu Mönttisen pystyyn laittama Karanteeniteatteri. Sen ensimmäisenä esityksenä nähtiin Mönttisen Matti Nykäsestä kertova monologi Hyppy sumuun. Dokumentaarinen esitys käsittelee Nykäsen elämää monin sävyin mutta ei mässäillen tai sääliä kerjäten. Kokemus oli ristiriitainen ja kiinnostava.
Ja se on oikeastaan mukavaa, että nyt tulee katsottua myös vähän erilaisia esityksiä ehkä kuin normaalisti. Olin ajatellut, että Mönttisen monologi ei kiinnosta minua, mutta itse asiassa esitys oli oikein hyvä ja tunne välittyi ruudunkin kautta. Ehkä siksikin, että kyseessä oli oikeasti livelähetys. Olen iloinen, että katsoin.
Minusta on ihanaa, että teatteri hengittää tänäkin aikana. Minusta on ihanaa, että minun on mahdollisuus mennä teatteriin edes tällä tavalla.
Myönnettävä on, että haasteita on silti. Teatteriolosuhteiden järjestäminen kotiin on vielä hakusessa. Yleensä pakenen makuuhuoneeseen, jossa yritän etsiä mukavaa katseluasentoa. Alkuillasta alkavien live-esitysten kanssa on tehtävä valinta ja sovittava puolison kanssa, josko hän voisi hoitaa lapsen iltatoimet sinä päivänä. Mietin, pitäisikö puhelin laittaa lentotilaan. Jokin pikaviestin jää vähintään näytöllä päälle ja kilkuttaa huomiota saadakseen. Yksin katsoessa olen levoton.
Kaipaan pastilliaskien rahinaa ja kanssakatsojia, niitäkin joiden pään takaa en toisinaan näe mitään. Kaipaan himmeneviä valoja. Kaipaan sitä, että voin katsoa esiintyjän kasvoja, enkä ruutua, jota tuijotan töitä tehdessä muutenkin puolet päivästä. Sitä, etteivät huolella suunnitellut valot näytä ylivalottuneilta kuvassa.
Vaikka oma seikkailuni striimatun teatterin parissa on siis vielä alkutekijöissään ja hapuileva, olen iloinen vaihtoehtoisista muodoista ja kokeiluista. Olen myös iloinen siitä, että moni toimija on mahdollistanut lippujen oston näihin esityksiinsä. Killingit kolisisivat normaalitilassa muutenkin kulttuurin pariin, joten on mukava laittaa niitä sinne nyt sen verran kuin kykenee.
Seuraavaksi katsontalistallani on Karanteeniteatterin kautta huomenna esitettävä Pinja Hahtolan monologi Eino Leinon eksät. Lisäksi listalla on myös muun muassa Teatteri Toivon Hän joka kiinnostui ötököistä -esityksen ensimmäinen osa, joka löytyy edelleen teatterin Youtube-kanavalta.
Minua kiinnostaa myös hyppäys kansainväliselle puolelle, sillä Lontoon National Theatre avaa nyt joka viikon torstai katsottavaksi jonkin esitystallenteen. Ensimmäisenä katsottavissa on One Man, Two Guvnors, josta James Corden on saanut Tonyn.
Lisää vinkkejä katsottavista löytyy Paljon melua teatterista -blogin Katrin jatkuvasti päivittyvästä listasta ja esimerkiksi Karanteeniteatterin sivuilta.
