Kuva: Robert Seger
Parhaimmista parhain on Punxsutawney ja murmeli
Tuntuu, että siitä on ikuisuus kun
Helsingin kaupunginteatteri julkisti seuraavan musikaalinsa olevan
Danny Rubinin ja
Tim Minchinin Päiväni murmelina. Minulle teoksesta tekee merkittävän se, että sen cast recordingia on luukutettu meillä jo useampi vuosi ja kappaleet on analysoitu kutakuinkin puhki siipan toimesta. Liput tuli siis hankittua heti kun niitä saatavilla oli, ja epävarmuuden täyttämästä keväästä huolimatta teos saatiin Suurelle näyttämölle kutakuinkin suunnitelmien mukaan syyskuussa.
Tarina lienee monelle tuttu vuoden samannimisestä elokuvasta, jossa pääparina vaikuttivat Bill Murray ja Andie McDowell. Vastahakoinen säämies Phil Connors (Lari Halme) pakotetaan reportaasimatkalle pieneen Punxsutawneyn kaupunkiin, jossa asukkaat ja vieraat odottavat malttamattomina, ennustaako Phil-murmeli kevään tulon vai toteaako se talven jatkuvan. Nihkeää toimeksiantoa ei tee paremmaksi paikalle pölähtävä tuottaja Rita Hanson (Maria Lund), jonka positiivinen asenne ei ainakaan paranna Philin mieltä. Keikka saadaan hoidettua ja paku pakattua, mutta lumimyrsky sulkee kaikki tiet ja kaupunkiin on jäätävä vielä toiseksi yöksi. Paitsi että Phil herääkin murmelinpäivään uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen, ja joutuu läpikäymään melkomoisen tunneskaalan päästäkseen toisteisen päivän kirosta irti.
Päiväni murmelina on haastava teos, sillä musikaalikomedia-luokituksesta huolimatta etenkin sen ensimmäinen puolisko on raskasta katseltavaa. Phil Connors on etuoikeutettu kusipää ja muut hahmot näytetään yksiulotteisina kökkelöinä. Kielenkäyttö vilisee kirosanoja ja asiattomuuksia, eivätkä sympatiat todellakaan ole hänen puolellaan. Philin valuminen hedonistisesta muiden hyödyntämisestä musertavaan epätoivoon ei sekään ole hauskaa katsottavaa, vaan oikeastaan kamalaa.
Kaikki tämä saa myös ainakin minun pääni surraamaan. Miten minä käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa? Osaanko nähdä kanssaihmiset enempänä kuin yksiominaisuuksisina pahvihahmoina? Milloin valitsen olevani muille mukava ja miksi? Toisaalta musikaali myös alleviivaa, että oman navan kaivelusta on myös mahdollista päästä eteenpäin ja nähdä maailma monipuolisempana. Ehkä aivan niin kokonaisvaltaiseen muutokseen kuin Phil ei ole aina realistista pyrkiä, mutta toisaalta keskimäärin kymmenen vuoden aikaluupissa on aikaa tehdä perustavanlaatuisempia peliliikkeitä.
Lari Halmeen kyky muuttua totaalisesta kusipäästä täysin epätoivoisen ihmisraunion kautta aidosti sympaattiseksi hahmoksi on ihailtavaa. En sinänsä epäillyt, etteikö hän siihen pystyisi, mutta vaativan roolin upea toteutus on silti hatunnoston arvoinen suoritus. Lähempänä lavaa istuessa Halmeen ilmeskaala on häikäisevää katsottavaa, sillä Phil on käytännössä koko ajan katsojan nähtävillä. Mainio on myös Maria Lund, jonka Rita on sanalla sanoen ihana ja samaistuttava. Halmeen ja Lundin vuorovaikutusta on yksinkertaisesti ilo seurata, sillä kemia ja rytmitys toimivat.
Roolitus on muutenkin onnistunut. Ensemble tanssii ja laulaa lavan pyöriessä ja sivuhahmoistakin muodostuu mitä kokonaisimpia hahmoja, jos heitä malttaa seurata tarkemmin. Esimerkiksi rouva Lancasterin (Leenamari Unho) hupsun majatalopitäjän kuoren alta löytyi minulle sydäntäsärkevän ihastuttava nainen. Mieleen jäi myös Raili Raitalan upea Nancy, joka vaikuttaa Philin katseen alla mitä mitättömimmältä hahmolta, mutta jonka viimeiset kohtaukset esityksessä ovat lähestulkoon suosikkejani niiden yksinkertaisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi).
Olen useammassa paikassa kohdannut kommentin, että Murmelin musiikki on ”sekavaa”, ja että laulujen joukossa ei ole ”yhtään hittiä”. Olen tästä hieman eri mieltä, mutta minulla on toki katsojana teoksen suhteen etulyöntiasema ensimmäisessä kappaleessa mainittujen seikkojen vuoksi. Helppoja rallatuksia kappaleet eivät tosin lähtökohtaisesti ole kaikessa runsaudessaan, mutta jäävät ainakin tällä taustalla erittäin hyvin päähän
soimaan.
Kuva: Robert Seger
Runsas on myös esityksen visuaalinen puoli. Suuren näyttämön pyörö pyörii lähes jatkuvalla syötöllä, juhliva pikkukaupunki on täynnä värejä ja asukkaat poukkoilevat ympäriinsä riemunkirjavissa talvitamineissaan. Hatunnosto siis lavastaja Peter Ahlqvistille ja puvuista vastaavalle Elina Kolehmaiselle sekä luonnollisesti myös kulisseissa vaikuttaville pukijoille ja näyttömöhenkilökunnalle, jolla ei juuri lepohetkeä tässä karusellimaisessa show'ssa suoda.
Ja jos jollekulle on vielä epäselvää, kyseessä ei ole lastenmusikaali. Voisin kuvitella ottavani mukaan teini-ikäisen kanssakatsojan ja silloinkin harkiten, sillä hilpeästä ulkokuorestaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin syvälle ihmisen mutakerroksiin kaivautuva teos, jonka kuvasto on paikoin aika rajua.
Minulle Päiväni murmelina on vähän kuin supermakea leivos. Tuntuu välillä siltä, että kaikkea on liikaa ja vähän ällöttää, mutta lopulta leivos kuitenkin on yksi parhaita koskaan ja muistelen sitä lämmöllä. Se ei ole kaikin puolin täydellinen, mutta tähän hetkeen juuri hyvä. Siippa puolestaan tutkailee kalenteriaan ja pohtii, josko kävisi katsomassa esityksen vielä kerran tai kaksi.
Itse olen siis nähnyt musikaalin jo kahdesti, sillä olimme myös katsomassa sen 2. pääharjoitusta (sinne saimme kutsuliput ystävältä, kiitos!) jo ennen ensi-iltaa. Se oli minulle ensimmäinen kerta, kun olin istumassa ison teatterin katsomossa sitten kevään sulkujen. Olin toki ollut jo useammassa esityksessä ulkona, ja ihanan Mad Housen pienessä katsomossa, mutta jotain niissä samettipenkeissä ja valtavassa lavassa kuitenkin on, että There will be sunin alkutahtien kajahtaessa kyynelkanavat aukesivat. Yritin vaivihkaa pyyhkiä kyyneleet, ennen kuin ne valuivat maskin alle kutittamaan. Teatteri on kuitenkin parasta tässä ja nyt, eläviltä ihmisiltä eläville ihmisille.
