Kuva: Mitro Härkönen
Mielestä, mielessä, mieli
The Veil Projectin ensi-ilta on juuri taputeltu loppuun ja olen heiluttanut aulassa heipat seurana olleelle ystävälle. Kävelen autolle, istun penkille ja alan itkeä. Itku on hyvälaatuista ja sen mukana kehosta poistuu jotain tahmaista. Se jättää jälkeensä tilaa jollekin uudelle.
Esitys on nykysirkusryhmä Heijastimien uusin tuotanto, jossa nähdään lavalla ilma-akrobaatti Salla Hakanpää. Lavaesiintyjiin kuului myös Edison-kissa, mutta ensi-illassa hän valitsi pysytellä piilossa ja oli läsnä vain henkisesti. Lukuohjeena esitykseen minulla on sen kuvaus akrobaattinen matka ihmismielen sisälle, ja sitä se minulle totisesti olikin.
Esityksen kuluessa aivoni naksahtavat tulkintavaihteelle ja ajatuksissani suitsin itseäni. ”Yritä nyt keskittyä vain katsomiseen, ei tarvitse tulkita koko ajan!” Ja kuitenkin oma päänsisäinen visio oli niin vahva, että lopulta annoin sen tulla ja johdattaa. Heittäydyin mukaan siihen, miten mielen syövereistä löytyviä solmuja nypittiin auki, joskus ihmetellen ja välillä niihin upoten, määrätietoisesti, vaikka kivulta ei voi säästyä. Halusin nyökytellä, että juuri tuollaista se on, ihan perseestä ja hirveää nyppiä omia kipukohtiaan, ja lopuksi kuitenkin keveyttä ja vapautta tuovaa.
Välillä unohdan hengittää ihan vain siksi, että samastun näyttämön hahmoon, hänen kamppailuunsa. Siihen, miten yksi solmu on vielä avattava, vaikka se vaatii ponnistelua, siihen, miten välillä on käperryttävä kaiken sen ajatusmössön keskelle päästäkseen siitä lopulta irti.
Olen seurannut Hakanpään uraa vuodesta 2013 ja nähnytkin lähes kaikki Suomen kamaralla nähdyt esitykset. Arvostan hänen tekemisiään hirvittävästi. Ilmaisu tuntuu tarkoituksenmukaiselta ja dynaamiselta, turhaa kikkailua ei esiinny. Jos jokin osio saakin minut henkäisemään katsomossa, koen sen osaksi tarinaa eikä tarpeeksi näyttää, että näin hurjaa se katonrajassa temppuileminen on.
Ja arvostan nimenoaan sitä, että vaikka Hakanpää on teknisestikin hyvin taitava, on keskiössä tarina. Yleisölle ei tarvitse tarjota päätähuimaavaa akrobatiaa sekunneittain, vaan välillä voi hengähtää ja keskittyä siihen, kuinka silkkiköysi keriytyy hypnoottisesti auki.
Joonas Pehrssonin häiritsevä, mutta silti kaunis äänimaisema tukee tarinaa. Alun epäselvyyden tilassa kaikki rätisee, vähitellen fragmenteista alkaa saada selvää. Mitä jos, mitä jos tästä voisikin selvitä. Suuressa roolissa on myös Ainu Palmun valo- ja videosuunnittelu, joka ohjaa katsetta, luo valoa ja varjoja yllättäviin paikkoihin. Kokonaisuus on harkittu, mutta aiheeseensa sopivasti kuitenkin myös rouhea.
Tätä kirjoittaessa esityksen näkemisestä on lähes kuukausi, mutta se on mielessä lähes päivittäin. Onneksi olin kirjannut ensimmäiset vaikutelmat jo puhelimen muistioon, sillä kirjoittaminen siirtyi mielen askarrellessa nähdyn parissa. Tuntui vaikealta jakaa tätä kokemusta, sillä se solahti jonnekin syvään kerrokseen.
Onneksi on tällaista, syviin vesiin vievää ja silti kaunista. Kiitos.
Toivottavasti The Veil Projectia on mahdollisuus nähdä vielä tulevaisuudessa. Tällä kertaa esityksiä oli neljä syyskuisessa Stoassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.