Lavalta: ÖH (Sonja Jokiniemi + Zodiak)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Herman Nyby ja Aino Ojalan toteuttamat ryijyt. Kuva: Katri Naukkarinen

Ihossa kosketuksen tuntu ja jälki

ÖH. Öh. Tosiaan: Sonja Jokiniemen ÖH on nyt noin puolivälissä esityskauttaan Zodiakissa. Ryhmäteos on moniaistinen tekstiiliympäristö, jossa ihmiset koskettavat pehmeästi ja kovaa, katsovat silmiin, ryömivät piiloon, rakentavat ja purkavat.

ÖH oli minulle katsojana hyvällä tavalla haasteellinen teos. Tunne- ja oloskaala kulki lämpimän tilan aiheuttamasta väsymyksestä riemukkaaseen hereilläoloon, poisvetäytyvästä torjunnasta kutsuvaan läsnäoloon. Teoksen selkeä sanoittaminen pakenee minua, joten tarjoan teille havaintoja ja ehdotuksia tämän blogitekstin nimeksi.

Asioita, joita havaitsin (ei missään selkeässä järjestyksessä):

• Maito ja ketsuppi ällöttävät minua lavalla. En ole ihan varma miksi. Tässä ei onneksi ollut ketsuppia.
• Luulen, että koin jonkinlaisia mikrounia esityksen alkupuolella, koska kuulin lavalta puhetta, jota siellä ei ollut. Aika villejä assosiaatioketjuja tapahtui, ihanaa ja pelottavaa, koska luulin jo esityksen lukevan ajatuksiani.
• Sonja Jokiniemien teokset tuntuvat osuvan minussa katsojana johonkin oudosti kitkaiseen kohtaan. Olen nähnyt nyt kolme hänen teostaan ja ne tuppaavat tuuppimaan minua jollekin oppimisen ja tunnustelun alueelle. Se tuntuu ihan hyvältä.
• Haluaisin olla ryijykarhukainen.
• Rivissä tehty yhteishyppely on minusta aina ihanaa.
• Juurekset ovat kauniita ja niillä voi koskettaa lempeästi.
• Pihtien väliin puristuva iho tuntuu näyttää minusta epämiellyttävältä.
• Myös laudat ja narut herättävät minussa levottomuutta.
• Osaisinpa tehdä ryijyn. Haluan opetella.
• Ihmisen iho on kimmoisaa, aaltoilevaa ja kaunista, ja toisessa ihmisessä on sisäänrakennettuja tarpeita puristaa, nipistää ja silittää.
• Tekee mieli perunaa.
• Kehoon jää levoton olo, sillä tuntui siltä, että esityksessä voisi tapahtua ihan mitä vain ja tunnelma muuttua mihin suuntaan vain.

Mahdollisia nimiä tälle blogitekstille:

• Jauhoja ja sidontaa
• On tämäkin saatana työmaa
• Säännöttä me elämme

Kiitos Sonja Jokiniemi ja työryhmä, siis Leila Kourkia, Marlon Moilanen, Herman Nyby ja Tuuli Vahtola, tästä kokemuksesta.

Ja onneksi voi tämän lisäksi viitata muihin, sillä kriitikko Maria Säkö on kirjoittanut tästä teoksesta sitä hienosti avaavan arvion Helsingin Sanomiin.

ÖH nähtävissä Zodiakissa vielä 24.11. asti.

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Lavalta: Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather (Todellisuuden tutkimuskeskus)

Kuva: Jan Ahlstedt

Kokemuksia säästä

On sunnuntaiaamu ja paistan sämpylöitä. Kuulostelen toisella korvalla koko ajan ovea. Pian sieltä kuuluukin kovaääninen ja napakka koputus. Ilahdun, sillä olen kirjoittanut ajanvarauslomakkeeseeni, että kolkutinta on käytettävä riuskoin ottein tai en kuule.

Ulkona on hymyilevä pyörälähetti, joka ojentaa minulle paketin. Aamu on kuulas ja kaunis, täydellinen alkavan marraskuun aamu. Minulle puhutaan säästä, olen samaa mieltä sen viehättävyydestä juuri tänään. Kysyn, haluaisiko myös lähetti sämpylöitä. Hän myöntyy ja pakkaan hänelle kaksi sellaista mukaan.

Ruskeaan paperipussiin pakattu lähetys on osa Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather -etäesitystä. Esitys on Todellisuuden tutkimuskeskuksen, Ferske Scenerin ja Vestlandsforskning / Western Norway Research Instituten yhteistyöprojekti, joka oli osa Liikkeellä marraskuussa -festivaalia. Ja tämä ei ole varsinainen arvio, vaan pikemminkin kokoelma havaintoja tai kokemuskirjoitus, jossa uskallan jo paljastaa esityksen yksityiskohtia, sillä esityskausi ehti valitettavasti jo loppua. 

Takaisin sunnuntaihin. Tulee ilta, kello on lähes seitsemän. Vaihdan äkkiä vaatteet saapuneen tekstiviestin ohjeiden mukaiseksi ennen esityksen alkamista ja liityn Zoomiin. Jännittää. Heiluttelen pussia ja yritän arvata, mitä sen sisällä on. Rahisee.

Vilkuttelemme järjestäjille, meitä katsojia on kymmenisen ja työryhmän jäseniä on muutama. Saamme ohjeet avata ensimmäisen paketin. Avaan sadeviitan liian railakkaasti ja revin hupun osittain irti. Ärsyttää. Makuuhuoneessa, jossa esitystä katson, on vähän turhan viileää ja sadetakin käyttäminen tuntuu mukavalta, sillä sen alle muodostuu oma ilmastonsa. Kun se otetaan ajallaan pois, viileä ilma tuntuu julmalta.

Välillä ruudulla kerrotaan säästä, pohditaan sitä, toisinaan annetaan ohjeita paperipussista löytyvien pakettien avaamiseen ja niistä löytyvien esineiden tai asioiden käyttämiseen. Olen käyttänyt työkontekstissa aivan eri videopalaveriohjelmia, joten Zoom tuntuu jopa hieman eksoottiselta ja jännittävältä eikä oikeastaan aiheuta minussa palaverin tuntua.

Haluaisin heilutella pussista etsimääni tulitikkuaskia ja kuunnella sadetta. Kynttilän liekki on häkellyttävän kuuma, kun kättä pidetään niin lähellä sitä, noin 10 cm etäisyydellä. En pysty pitämään kättä siinä kauan. Hassua, että saunassa 54 Celsius-astetta olisi vain pettymys, mutta maapallon pinnalla se on pitemmän päälle katastrofaalista.

Jaan säähän liittyvän muiston kihlapäivältäni kahdelle muulle katsojalle. Koko päivän paistoi aurinko, illalla pyöräilimme rannalle. Oli auringonlasku ja sateenkaarikin. Sitten satoi kaatamalla vettä, menimme kauppaan palelemaan hyllyjen väliin ja meinasin onnessani varastaa purkin appelsiinimehua. Puhuimme myös lumesta (tulisipa sitä pian).

Eräs esiintyjä menee uimaan ja itsellekin tulee kylmä. Enemmän tosin henkisesti, vaikka jalan alla rutiseva kylmäpussi pakkastaan hohkaakin. Siirrän kylmäpussin lopulta lattialta hartialle, joka on vihoitellut koko illan. Kylmä tuntuu ihanalta. Tavallaan haluaisin myös uimaan, kokea itse sen rintakehän lamauttavan kylmyyden.

Pyörittelen kädessäni purkkia, jossa on vettä Tromstaltindeniltä. Osa siitä on karannut purkista pussiin ja haluaisin kaataa sen takaisin, mutta purkki on suljettu niin tiukasti, että se on mahdotonta. Pelkään hajottavani purkin, jos väännän kovempaa. Yritän etsiä vuotokohtaa, mutta sitä ei löydy. Pohdin, voisiko purkin vielä varmuustiivistää jollakin liimalla, jotta loput vedestä säilyisivät siellä riittävän kauan.

En muista, että olisin koskaan syönyt hiilitablettia.

Ja sitten menemme suihkuun, vaatteet päällä. Ensi alkuun suihkun päälle laittaminen tuntuu typerältä, mutta pääsen ajatuksesta pian eroon. Itse en ainakaan juuri kykene katsomaan ruutua sadetanssiessani, joten tuskin muutkaan ja toisaalta, mitäpä väliä sillä on?

Lämmin vesi tuntuu hyvältä. Yhteisöllinen esitys tuntui hyvältä. Varsin kivasti toimiva etäesitys tuntuu toivoa herättävältä.

Ja tapahtui siellä muutakin enkä ole enää varma tapahtuiko kaikki tässä järjestyksessä. Sen tiedän, että kun otin itsestäni kuvan esityksen jälkeen, silmäni näyttivät onnellisilta.

Pihlajakarkki raapii kitalakea.

Kiitokset esityksen työryhmälle.