Lavalta: Juhlat (Gruppen Fyra & Kauri Honkakoski)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Noomi Ljungdell

Elämä pelottaa, mutta juodaan silti teetä

Hämärässä tilassa huonekaluja peittävät valkoiset lakanat. Tuntuu, kuin olisimme maan alla, tai vähintään kellarikerroksessa, jonka ikkunoista näkyvät ohikulkijoiden nilkat. Tila ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan vähitellen siellä lymyilevät ihmiset heräävät, alkavat juhlia, tai ainakin hapuilevat kohti elämää. Gruppen Fyran ja Kauri Honkakosken tanssiteos Juhlat on tummasävyinen, kiehtova ja hieman hauskakin, vaikka jollain tavalla tekisi myös mieli itkeä.

Neljän tanssijan (Tommi Haapaniemi, Virpi Juntti, Pia Liski ja Katri Soini) hahmot ovat pölyllä ja lialla kuorrutettuja, ikään kuin ajan unohtamia. Teoksen esittelytekstissä puhutaan "ihmisistä", mutta minulle teoksessa varsinaisia ihmisiä oli ehkä vain yksi ja muut olivat jotakin muuta. Oli niin tai näin, he vuorovaikuttavat tilassa keskenään, aluksi näennäisen leikkisästikin mutta jokin vinksahtaneessa tunnelmassa saa aivojen sensorit väräjämään jatkuvasti. Kolme hahmoa tuntuvat määräilevän sitä ihmismäisintä ja usein saavatkin toivomansa, mutta dynamiikka ei ole yksiselitteinen. Voivatko hahmot olla olemassa ilman toisiaan?

Kauri Honkakosken ohjaama noin tunnin mittainen teos oli kiintoisaa katsottavaa. Teos siirtyi fyysisestä teatterista tanssillisempiin elementteihin sulavasti ja tanssijoiden hahmoja, erikoisia persoonallisuuksia, oli herkullista seurata. Liike johdatti ajatusta, tarina vei mennessään, aivot raksuttivat tulkintoja ja yrittivät arvailla motiiveja. Vain lopun pitkässä ja tuulisessa kohtauksessa keskittyminen hieman herpaantui tanssijoiden paiskoutuessa pitkin lavaa ja huonekaluja.

Viehätyin tavattoman paljon teoksen visuaalisesta ilmeestä. Kenollaan seisovat kalusteet näyttävät ajan unohtamilta, ja voin kuvitella, kuinka sohvasta pöllähtäisi ympärilleni paksu pölypilvi siihen istuessani. Huonekaluja käytetään teoksen aikana monipuolisesti ja ne luovat teokseen vahvan tunnelman. Vaikka vinossa seisovat tuolit aiheuttivat aivoissa mukavaa vinksahtamista, oli suosikkini kuitenkin valaistu lasikaappi. Miten häkellyttävä kapistus! Ja mitä kaikkea sen sisällä voikaan tehdä!

Kotimatkalla ilahduin vielä Honkakosken käsiohjelmaan kirjoittamasta tekstistä. Erityisesti tanssiteosten kohdalla huomaan edelleen usein pohtivani, olenko yhtään oikeilla jäljillä, ymmärsinkö. Honkakoski nimittäin puhuttelee meitä katsojia, minua, ja toteaa: Arvoisa katsoja, Sinun tapasi kokea tämä esitys on juuri oikea. Vaikka valtuutusta tähän ei varsinaisesti tarvitsisikaan, tuntuu se silti mukavalta ja tekee kokemukseni näkyväksi. Kiitos juhlista.

Kanneltalon esityskausi ehti valitettavasti jo päättyä, mutta jos esityksiä vielä jonnekin tulee, suosittelen!

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Kaaoksen täydellisyys (Metkan Speksi)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: METKAn Speksi

Viis onnellisuudesta, jos kulissit on kunnossa

Syksyn alku tarkoittaa ilokseni jälleen kulttuurielämän virkistymistä. Ensi-iltansa sai tällä viikolla myös Metropolian opiskelijajärjestö METKAn Speksi Kaaoksen täydellisyys, jossa saippuasarjamaista juonta rytmittävät Kalevauva.fin humoristiset kappaleet. 

Susanna Ronkaisen käsikirjoittama ja Rosanna Liuskin ohjaama Kaaoksen täydellisyys sijoittuu helsinkiläiseen lähiöön, jossa julkisivun ylläpito on kaikki kaikessa. Naapuri-idylli kuitenkin rakoilee, kun loma-aika koittaa ja päästään vaihtamaan vapaalle. Viinipullojen ja olutlasien äärellä salaisuudet läikkyvät reunojen yli yllättävin seurauksin eikä ensimmäisessä kohtauksessa performoidusta lähiöidyllistä ole lopun koittaessa enää juuri mitään jäljellä.

Musiikki on olennainen osa speksiä ja Kaaoksen täydellisyydessä kaikki kappaleet ovat tosiaan Kalevauva.fi:n repertuaarista. Keskustelupalstojen kyseenalaiset helmet ovatkin oivallista materiaalia karrikoitujen hahmojen rakenteluun ja juonenkäänteiden sumplimiseen. Esityksessä kuultavat 22 kappaletta muodostavat yllättävän ehjän kokonaisuuden, vaikka aasinsillat kappaleisiin paikoin uskomattomilta tuntuvatkin. Tähän lajiin se kuitenkin sopii, komedian äärellä kun ollaan. Lauluissa näyttelijöiden apuna ovat luonnollisesti bändi ja taustalaulajat, joilla oli mainio meininki läpi koko esityksen.

Speksit ovat siinä mielessä kuumottavia, että esiintyjillä ei välttämättä ole aiempaa lavakokemusta lainkaan. Erityisen kivoja niistä kuitenkin tekee se, että yleisö on, tässäkin ja ehkä erityisesti juuri tässä lajissa, esiintyjien puolella. Kun se välittyy lavalle, näkyy näyttelijöissäkin rentoutuminen ja todellinen hauskanpito esityksen parissa voi alkaa. Sitä on mahtava katsoa! Kaaoksen täydellisyyden ensemble pelaa hyvin yhteen ja erityisesti omstarteihin heittäytymisessä tiimityön merkitys on tärkeä. Komiikka on haastava laji, mutta ilokseni pääsin tyrskähtelemään katsomossa useamman kerran.

Kohtauksia kuvitetaan myös tanssilla, kuten musikaalihenkiseen esitykseen hyvin sopiikin. Kulisseista aika ajoin paikalle pölähtävät tanssijat elävöittivät kohtauksia mukavasti.

Esityksen ensimmäinen puolisko tuntui katsoessa napakammalta ja sai hyviä kierroksia erityisesti ennen väliaikaa esiintyneistä runsaista omstarteista*. Toisella puoliskolla suurimmat kriisit on jo selätetty, joten toiminta on suvantomaisempaa. Tarina saadaan kuitenkin vedettyä todella hyvin yhteen ja esityksen päättävästä ja siihen varta vasten tehdystä Kimpsut ja kampsut -kappaleesta jäi hyvä mieli.

Esitys on lavastettu yksinkertaisesti, mutta toimivasti. Muutamalla elementillä lavakuva vaihtuu näppärästi ja tilaa jää lavalla toimimiseen. Erityiskiitokset haluaisin antaa puvustukselle, sillä perheiden värikoodattu pukeutuminen oli toimiva ja pelasi pelkistetyn lavastuksen kanssa hyvin yhteen.

Hatunnosto siis koko Metkan Speksin tiimille! Pandemia kuritti tätäkin produktiota, mutta lavalle on siirtymisten jälkeen tuotettu riemukas ja karikatyyreineen sopivan pöhkö esitys. Omstart, ja potkuja esityskauteen!

Kaaoksen täydellisyyden viimeiselle esitysviikolle 20.-22.9. on vielä lippuja ja livestriimin ääreen pääsee 22.9.

***

* Omstart = Yleisö voi huutaa repliikkien väliin omstart-huutoja, jotka käynnistävät juuri nähdyn kohtauksen uudelleen. Omstartiin voi lisätä myös täsmennyksen, esim. omstart ooppera tai omstart kerro totuus. 

Loppuun vielä disclaimer: Tunnen esityksen käsikirjoittaneen Susannan hyvin, mutta teksti on yhtä kaikki rehellisesti kirjoitettu.

Lavalta: Huoneiden kirja (Aura of Puppets, Aurinkobaletti ja TEHDAS teatteri)

 Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Vanhat taulukot vastaanottavat taloon saapuvan kulkijan. Kuva: Jesper Dolgov

Tunnit tuulenpuhkomassa talossa kuluvat kuin siivillä

Istun vastapäätä ihmistä, jonka kasvoja peittää Vanha Taulukko. Hän avaa taulukon kannet, katsoo minuun ja hymyilee. Heitän hänen kanssaan kolikkoa kuusi kertaa, ja näiden heittojen avulla saan itselleni huoneen. Saan oven, josta aloitan, ja mukaani laukun, jossa on lisäohjeita ja mahdollisesti tarpeellisia välineitä. Kutkuttavaa.

Silti: tällaisissa esityksissä kiroan hätäisyyttäni. Pingon ensin hirvittävää vauhtia ohi tilojen ja huoneiden, yritän vimmaisesti etsiä oikeaa numeroa löytämättä sitä. Lopulta kysyn apua ja saan tietää olevani aivan väärässä päässä rakennusta ja kaiken lisäksi kolme kerrosta liian korkealla. Ei se mitään, ei ole pakko aloittaa huoneesta, jonka numeron sai. Myöhemmin tajuan myös, että kädessäni puristamassa ohjepaperissa on toisella puolella kartta. Tietenkin on. Tästä huolimatta onnistun rauhoittumaan. Astun huoneeseen, katson lattiassa kimmeltäviä värejä ja hengitän. Rauhoitun ja pystyn keskittymään. Ei ole hätää.

Tämän jälkeen matkani talossa helpottuu. Kuljen tapani mukaan melko järjestelmällisesti ja perinpohjaisesti, mutta kuitenkin rauhallisesti. Pysähdyn tutkimaan silloin kun siltä tuntuu ja jos jokin ei kutsu, jatkan eteenpäin. Leikkisämpi ihminen varmaan olisi heittänyt kolikkoa useammin, antaisi sattuman kuljettaa, mutta minä en ole se ihminen ja se on ihan hyvä niin. Minä haluan kokea paljon ja järjestyksessä ja se minulle sallittakoon.

Ja kerrankin ei tullut tunne, että jotain jäi kokematta, vaikka en varmasti nähnyt ja kokenut alati muuttuvassa talossa kaikkea mahdollista siellä viettämistäni tunneista huolimatta.

***

Huoneiden kirja on massiivinen taide-elämys aikana, jona kulttuurin kokeminen on ollut kortilla. Teoksen ovat yhdessä tuottaneet TEHDAS teatteri, Aurinkobaletti ja Aura of Puppets ja yhteistyössä on selvästi voimaa, sillä pienin ponnistuksin ei näin isoa ja hienoa saada aikaan.

Teos perustuu Saila Susiluodon samannimiseen runoteokseen, mikä on kerrassaan nerokasta. Susiluodon teoksen 64 runoa ovat kaikki oma huoneensa ja ne pursuvat jo tekstimuodossakin visuaalisuutta ja tulkintojen mahdollisuuksia. Runot ovat myös luettavissa jokaisen esityksen huoneen yhteydessä ja joissakin ne myös kuullaan tavalla tai toisella.

Turun Kivipainon tehdasrakennukseen levittäytyvät huoneet on luonut yli sata taiteilijaa ja toteutukset ovat ihastuttavan monipuolisia. Osa huoneista on pieniä, kaikkiin ei voi edes varsinaisesti astua sisään. Jotkin huoneet ottavat sisäänsä vain yhden katsojan kerrallaan, toiset levittäytyvät niin laajalle alueelle että katsojia mahtuu monta kymmentä. Toisissa voi kohdata esiintyjän, mutta ei välttämättä aina, toisinaan se onnistuu vain tiettyyn kellonaikaan.

Itse pidin erityisesti yksityisistä kokemuksista ja kohtaamisista. Toivuin vihreällä sängyllä tyynyä halaten. Seisoin upottavalla patjalla, keinuttelin kantapäilläni, herkistyin. Astuin ahtaaseen kaappiin ja katsoin keinuvaa tiikeriä. Istuin kannolla ja sain käteeni jääpalan sisältä löytyneen märän ja kylmän lehden. Tunsin tulevani nähdyksi, olevani vähän enemmän olemassa.

Toisaalta muistelen nyt myös laulaen leipomista ja sitä, kuinka seinät eivät olleet rajana tämän teoksen kokemiselle. Oli ihanaa olla samassa tilassa muiden ihmisten kanssa, kokea yhdessä esitystä, vaikka se kaikille olikin erilainen.

Vietin talossa yhteensä neljä tuntia. Kiipesin portaita, avasin ovia, kävin kahvilassa juomassa vissyä, jatkoin kulkemista. En muistanut heittää kolikkoa uudelleen, mutta hypistelin sitä kyllä paljon. Avasin salaperäisiä kirjeitä ja noudatin niiden neuvoja silloin tällöin. Lopuksi löysin itseni istumasta pihalta, katsomassa esityksen kokoonkeriytyvää loppua. Ilta oli ollut intensiivinen ja ehkä sekin vaikutti siihen, että loppu ei niin sykäyttänyt. Ehkä tuntui hassulta, että yhtäkkiä koin jotakin kaikkien paikalla olevien kanssa, jaettu kokemus söi jotain yksityisyydeltä. Toisaalta en osaa ehdottaakaan, miten teoksen olisi pitänyt loppua. Ehkä esityksen ei tarvitse edes loppua, koska tässähän se nytkin elää päässäni.

Mielessäni napautan helisevää lampea, avaan rahisevan paperin, suljen silmäni painaessani kuulokkeet päähäni. Miten upeaa oli olla osa tätä esitystä edes hetken verran.

***

Vaikka Huoneiden kirja tuntui lahjalta, samalla sattui sydämeen. Olisi ollut ihanaa nähdä kohdattujen ihmisten kasvot kokonaan, läträtä käsidesillä vähän vähemmän, uskaltaa koskea esineisiin ilman hahmotonta pelkoa. Nyt kuitenkin näin. Varsin turvallinen olo talossa kuitenkin oli: turvavälit oli helppo pitää isossa tilassa, käsidesiä tosiaan oli joka kulmassa, ohjeistus oli hyvä. Että jos jotenkin, niin näin sitten.

Teos on tällä hetkellä loppuunmyyty, mikä on samalla sekä iloinen asia että harmillista. Joka tapauksessa taide tekee hyvää ihmiselle ja olen valtavan onnellinen, että jotain tällaista on toteutettu. Toivottavasti Huoneiden kirjan vanavedessä syntyy lisää rohkeita, omansalaisia ja kulkemaan kutsuvia teoksia.

Suosittelen lämpimästi myös Susiluodon runoteosta, josta kirjoitin täällä.

Kiitokset työryhmälle lipusta ennakkonäytökseen.

Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

Huokoisia tiloja

Saila Susiluodon Huoneiden kirja -runokokoelman (Otava, 2003) voi kokea monin tavoin. Sen voi avata ja alkaa lukea runoja järjestyksessä, tai sitten voi seurata ensimmäisten sivujen lukuohjetta, heittää kolikkoa kuudesti ja antaa heittotuloksen päättää, mihin runoon tai huoneeseen päädyt. Kolikonheitoilla voidaan päätyä 64 eri lopputulokseen ja kokoelmassa löytyy runoja sama määrä.

Luin tällä kertaa kokoelman perinteisellä menetelmällä, matkasin huoneesta huoneeseen sivujen määräämällä tavalla. Kuljin muutama huone kerrallaan, toisten parissa viihdyin pitempään kuin toisissa. Oli lukutapa mikä tahansa, ennustan tälle teokselle monia lukukertoja. Se on kokonaisuus, kyllä, mutta se mahdollistaa myös harhailun ja eksymisen.

Ai mistä tämä kokoelma kertoo, mihin se keskittyy? Teknisesti ottaen se on kokoelma proosarunoja, jotka asettuvat sivuilleen usein, mutteivät aina, yhtenä kappaleena. Tekstin tasolla niissä on vilahtavia hahmoja, tyttöjä ja poikia, muttei aina heitäkään. Paljon vettä, paljon puita, kosteutta, huminaa. Välillä ihan rauhallista ja toisinaan levotonta, hätäistäkin. Sanat nostattavat mieleen kuvia, eloisia ja pelottavia, loputtoman kauniita.

Susiluodon luomat huoneet ovat tiloja, joihin haluan astua uudelleen. Ne eivät tyhjene kerralla, eivät luovuta vastauksiaan ehkä koskaan täysin, ja hyvä niin. Silti ne ottavat minut vastaan, antavat ihmetellä ja tehdä omat johtopäätökseni. Jokin näissä runoissa tuntuu minusta turvalliselta.

Vauhdiketta tämän kokoelman lukemiseen sain perjantaina Turussa ensi-iltansa saavasta Huoneiden kirja -elämyksestä*. Yli sata taiteilijaa on muuntanut kokonaisen rakennuksen tuulenpuhkomaksi taloksi, jonne Susiluodon runojen huoneet ovat muotoutuneet taiteilijoiden näkemyksiksi. Ja kuten sanottu, nämä runot suorastaan tulvivat visuaalisuutta ja aisteja kutkuttavia sanankäänteitä, joten odotan valtavan paljon sitä, miltä huoneet tosimaailman tilaan tulkittuina näyttävät.

Kokoelman lukeminen ei muuten ole millään tavalla välttämätöntä esityksen kokemista varten, mutta itse uskon tämän kokemisjärjestyksen olevan itselleni juuri hyvä. Turun Huoneiden kirja on avoinna vain 29.8. asti, joten sisään astumisesta haaveilevia suosittelen suuntaamaan lippukaupoille. Nyt lippuja oli vielä hyvin saatavilla!

* olen itse menossa kokemaan Huoneiden kirjan pressinäytöksessä, kiitokset järjestäjille kutsusta!

Lavalta: Äidinmaa (Salon teatteri)

Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Timo Huttu

Voimakkaiden tunteiden musikaali

Salon teatteri ei tänäkään vuonna piittaa siitä, että kesäteatteri tupataan usein näkemään kevyenä viihteenä, vaan tuo Vuohensaaren lavalla Äidinmaan. Kotimaisessa musikaalissa seurataan yhden suvun naisten elämää neljässä polvessa ja sitä, kuinka aiemmin tehdyt valinnat ja uhraukset voivat vaikuttaa vuosien päähän.

80-luvulla Anni (Ami Aspelund) saapuu takaisin kylään tyttärentyttärensä Lauran (Anni Salomaa) kanssa kuulemaan äitinsä perunkirjoitusta ja ihmettelemään hylätyksi jääneen kyläkaupan kohtaloa. Menneisyys muistuu kirkkaana mieleen ja osoittaa, että kauan sitten tehdyillä valinnoilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Menneessä, kesällä 1939 nuori lempi roihahti pienessä maalaiskylässä, kun nuori Anni (Vilma Koskela) kohtasi kesätöihin saapuneen Olavin (Peter Nyberg). Yhdessä heidän ystäviensä, Reijon ja Sofian (Helena Boberg ja Jerry Sarlin) maailma tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia. Talvisota kuitenkin erottaa pariskunnat ja Anni päätyy kulkemaan polkua, jonka jonkinlainen päätepiste tuntuu lopulta löytyvän äidin perunkirjoituksen myötä.

Vaikka Äidinmaa on paljolti ensemble-musikaali, nousee sen keskiöön kuitenkin Koskelan vahva roolityö. Koskela vakuutti minut taidoillaan jo viime kesän musikaalissa eikä suotta, sillä musikaali kiertyy tiukasti nimenomaan Annin tarinan ympärille. Kokonaisuutena ensemble tekee varmaa työtä ja onnistuu tekemään hahmoistaan uskottavia. Teoksessa olisi voitu heittäytyä jopa enemmän tunteen valtaan ja jättää muutama olettaakseni keventäväksi ajateltu kohtaus pienieleisemmäksi, sillä nyt ne tuntuivat olevan hieman eri rekisterissä musikaalin kokonaisuuden suhteen.

Äidinmaan tarina on rivien välissä suuri, mutta loppujen lopuksi lavalla tapahtuu oikeastaan aika vähän. Se on mielestäni tämän musikaalin haaste. Näyttäville tanssinumeroille ei ole sijaa ja varsin usein tarinaa kuljetetaan niin, että kohtauksen keskushenkilö laulaa yksin lavalla. Tästä huolimatta Toni Ikolan ohjaus toimii hyvin ja toisaalta on hyväkin, että kohtauksissa on luotettu näyttelijöiden tunneilmaisun riittävä hetken kannatteluun. Minulle vaikuttavimmat laulunumerot olivat 20- ja 70-vuotiaiden Annien duetto Täytyykö sen tuntua tältä ja musikaalin päättävä, koko ensemblen esittämä Aseet laskekaa.

Musikaali sai aikanaan kantaesityksenä Espoon kaupunginteatterissa alkuvuodesta 2017 ja näin myös tämän version. Vaatimattomammista puitteista huolimatta Salon produktio ei mielestäni kalpene sille lainkaan. Laulu soi Vuohensaaren merellisissä puitteissa komeasti ja yksinkertaiset mutta monikäyttöiset lavasteet toimivat hyvin. Ja mitäpä sitä lavasteilla ylimääräisiä koreilemaan, kun ensemble hoitaa hommansa nappiin.

Kulttuuriköyhän vuoden jälkeen tuntui erityisen hyvältä istua Vuohensaaren katsomossa ja antaa aplodit komealle musikaalille. Seuraavia ensi-iltoja kohti, tulkoon niitä syyskaudella lukuisia niin Salossa kuin muissakin kaupungeissa.

Äidinmaan ehtii nähdä vielä 14.8. asti, suosittelen. Lisävakuudeksi voi käydä lukemassa vielä esimerkiksi Teatterinna-blogin arvion.

Lämmin kiitos Salon teatterille kutsusta ensi-iltaan.

Lavalta: Metsämatka (OSIRIS teatteri)

Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Tanssijat Riikka Siirala ja Hanna Pihko. Kuva: Markus Mutanen

Metsän siimeksessä on hyvä olla

Tuntuu ihanalta, että voin kertoa olleeni esityksessä. OSIRIS teatteri nimittäin kutsui minut (kiitos!) Metsämatkalle ja minähän lähdin. Haltialanmetsän luonnonsuojelualueella Paloheinässä toteutettavassa esityksessä kävellään luontopolkua pitkin, aistitaan metsää ja nautitaan esittävästä taiteesta. Lempeätempoinen esitys tarjosi miellyttävän iltahetken viikon ratoksi.

Metsämatkalle johdattavat tanssitaiteilijat Riikka Siirala ja Hanna Pihko. Lyhyet koreografioidut osiot rytmittävät kävelyretkeä mukavasti ja tuntuvat ympäristöön sopivilta, juurevilta ja liikekieleltään pehmeiltä. Siirala ja Pihko onnistuvat myös lempeästi innostamaan yleisön mukaansa muutamiin metsässä tehtäviin harjoitteisiin. (Ja jos joku tätä pelästyy, niin ei tarvitse esiintyä kellekään tai osata mitään, hyvin yksinkertaista kaikki.) Tuntui mukavalta, kun esitykseen osallistuminen ei tuntunut keinotekoiselta tai painostavalta, vaan olennaiselta osalta kokemusta.

Kävellessäni metsässä mietin, voisiko kokemuksen toteuttaa itse. Menisi vain metsään ja kävelisi, pysähtyisi kun siltä tuntuisi, silittelisi puita. Ja ei se sitten kuitenkaan olisi sama. Jos menisin itsekseni metsään, minun olisi hyvä tiedostaa ainakin jossain määrin missä olen, jotta en eksyisi. Kelloakin saattaisi olla tarve katsoa. Tulisi ehkä himo ottaa puhelin esiin ja kuvata, siinä sivussa katsoisi vahingossa viestit. Ei minusta yhtään niin rentouttavaa.

Metsämatkan etuna onkin nähdäkseni juuri se, että joku muu on tehnyt nämä päätökset puolestani. Voin keskittyä metsän ihmettelyyn ja aistimiseen kokonaisvaltaisesti ja joku muu ohjastaa reitille, kehottaa tarkempaan tarkkailuun ja pitää huolta aikataulusta. Ja harvemmin omalla retkellä on myöskään mukana muusikkoa, tässä esityksessä seurueemme mukana kulki Kaisa Siirala huilun ja saksofonin kanssa. Erityisesti saksofonin laajat äänialueet ihastuttivat ja tuntuivat sopivan ympäristöön erityisen hyvin. Osassa esityksissä saadaan myös kuulla kanteletta Charlotta Hagforsin soittamana.

Ja onhan metsä jo itsessään sisälleensulkeva esitys. Yllätyksiä joka kulman takana, käpyjä hypisteltäväksi, kiviä, joilla on kasvot. Esityksen puitteissa huomasin tarkkailevani ympäristöä eri tavalla kuin tavallisella metsäkävelyllä. Jotenkin rauhalliselle tarkkailulle oli nyt aikaa ja tilaa ja se oli ihanaa. Oli myös hauskaa, kuinka muut metsässäkulkijat muuttuivat ohikulkiessaan osaksi esitystä. Hyvin mahduimme kaikki poluille, esityksen katsojat, lenkkeilijät ja maastopyöräilijät.

Metsämatkoja on tässä kesäkuussa vielä useampia ja esitykset ilmeisesti jatkuvat vielä kesän lopulla. Sopii verenpaineen laskemiseen, rauhoittumiseen, metsästä iloitsemiseen. 

Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille ja tämä olisikin mielestäni mainio tapa tutustua myös ei-katsomosta-katsottavaan esitykseen.

Aion myös ehdottomasti mennä vielä myös omaehtoiselle retkelle Haltialanmetsän luonnonsuojelualueelle. Upeaa, että näin hieno vanhan metsän alue on saatu suojelun piiriin.

Kiitos OSIRIS teatteri mainiosta elämyksestä. Tuli hyvä mieli.

Mikko With: Saakelin satanen

Kirja saatu arvostelukappaleena. 

Aika monen satasen tähden

Olen viettänyt tänä keväänä paljon aikaa fantasiamaailmoissa, joten hyppy pienelle Pyhäharjun paikkakunnalle vaikutti hauskalta vaihtelulta. Mikko Within nuortenromaanissa Saakelin satanen (Myllylahti, 2021; saatu arvostelukappaleena) vietetään kesää ysiluokkaa lopettelevan Uunon kanssa, jolla on elämässään ongelmia yksi jos toinenkin, eikä hämäräperäisesti hänen haltuunsa päätyvä satasen seteli varsinaisesti helpota asioita.

Tarina alkaa vauhdikkaalla prologilla, jossa Uuno on lähdössä ryöstämään pakon edessä lähikauppaä ystävänsä Heikkisen kanssa. Koukuttavan alun jälkeen hypätään ajassa taaksepäin ja tutustutaan paremmin Uunoon, hänen äitiinsä ja veljeensä ja luonnollisesti myös siihen, miten alun erikoiseen tilanteeseen on päädytty.

Myönnetään heti tähän alkuun, että ensimmäisten lukujen aikana ajattelin, että ei tämä lähde. Kurkkasin vaiheiluissani kuitenkin vielä kirjan arvosteluja Goodreadsista ja korkeat tähditykset saivat pysyttelemään kirjan matkassa. Ei siinä sitten mennyt kauaakaan, kun Uunon seikkailu vei minut täysin mennessään, ja epäilen jo, että nihkeilyni johtui pääasiassa aloitushetken väsymyksestä.

Lähikaupan ryöstö on nimittäin lopulta vain sivujuonne varsinaisessa tarinassa, johon liittyy takaa-ajoja, painostavia kohtaamisia ja salaperäisiä urheilukasseja. Jotenkin With onnistuu myös kirjoittamaan näistä vauhdikkaista tapahtumista hämmentävän uskottavasti.

Jännittävien tapahtumien rinnalla Saakelin satasessa on ilahduttavasti myös paljon lämpöä. Uunon ja vanhemman Heikkisen ystävyys on omituisuudessaan lämminhenkinen ja Uunon huoli äitinsä jaksamisesta on sydämeenkäypää. Tunteiden kuvaus tuntuu realistiselta ja on mahtavaa lukea trillerimäistä kirjaa, jossa ihmiset ovat myös tunneskaalaltaan monipuolisia eivätkä vain porhalla tilanteesta toiseen.

Vauhdikkaat tapahtumat, huumori ja tarkkanäköinen ihmissuhdekuvaus kietoutuvat Saakelin satasessa hyväksi paketiksi. Teos onnistui myös riemukkaasti yllättämään tällaisen kolmikymppisen lukijan, mutta toivon kirjan saavan paljon lukukertoja erityisesti varsinaisen kohderyhmän käsissä.

Mikko With: Saakelin satanen
Myllylahti, 2021. 195 s.
Kansi: Kaisu Sandberg

Mystinen trillerinnälkä

Munkit ja trillerit. Ei vältsiin kannattaisi, mutta silti otan vielä yhden.

Liekö se tämä omituinen aika vai mikä, mutta äänikirjakuuntelutapani ovat heittäneet häränpyllyä sekä nyt että viime keväänä. Viime kevään käytin ahmien vähänkin kiinnostavanoloisia chick lit -kirjoja äänikirjapalvelun englanninkielisestä valikoimasta ja nyt siirryin tosiaan trillereihin. 

Omituista siitä tekee se, että en oikeastaan yleensä pidä trillereistä enkä siis juurikaan lue niitä. Eräs blogikollega ehdotti tähän vastaukseksi, että epävarmoina aikoina on miellyttävää uppoutua kirjoihin, joissa tarjotaan lopulta jonkinlainen selkeä vastaus tai päätös tilanteelle. Tämä ei ole yhtään pöllömpi tulkinta, sillä onhan se mukavaa että jotkin asiat menevät elämässä, edessä fiktiivisessä sellaisessa, nätisti nippuun.

Teoksista tuorein, Martta Kaukosen Terapiassa (WSOY, 2021) oli näistä nyt kuuntelemistani trillereistä suosikkini. Psykologisen trillerin juoni on niin monisyinen, että sen tiivistäminen on hankalaa enkä halua spoilata olennaisia käänteitä. Keskiössä on joka tapauksessa parikymppinen Ira, joka tahtoo aloittaa terapiasuhteen tv:stä tutun julkkispsykoterapeutti Clarissan kanssa. Kaukonen pyörittää tiivistunnelmaista juonta neljän kertojahahmon voimin, ja kääntää asetelman päälaelleen heti, kun luulin olevani asioista perillä. Käänteitä olisi ehkä omaan makuuni voinut olla jopa hieman vähemmän, mutta tylsää ei ainakaan tullut.

Tapahtumat ja teemat ovat kuitenkin raskaita (sv: pedofilia, itsemurha) ja tekivät kirjasta siksi paikoin haastavan kuunneltavan. Joka tapauksessa Terapiassa toimi oivallisesti äänikirjana, sillä jokaiselle neljästä kertojasta oli oma lukijansa ja mutkikasta juonta oli siten helpompi seurata myös äänimuodossa.

Jatkoin kotimaisen parista tanskalaiseen trilleriin tarttuen pseudonyymin takaa kirjoittavan Anna Ekbergin Uskottuun naiseen (Minerva, 2019; suom. Katarina Luoma). Teos löytyi lukupalveluun tallentamieni kirjojen loppupäästä, mutta oletan jonkun tätä teosta kehuneen kun sen olen listalleni lisännyt. Uskotussa naisessa pyöritellään kolmiodraamaa, jossa aviopari Christian ja Leonora alkavat käyttäytyä toisiaan kohden varsin murhanhimoisesti Leonoran saatua tietää Christianin suhteesta nuorempaan kollegaansa. Ihmiset pelaavat kylmästi toistensa tunteilla ja tapahtumat etenevät totuttuun tapaan nopeatempoisesti ja koukuttavasti.

Olettaisin myös tämän teoksen olevan genressään varsin mainio yksilö ja se onkin kerännyt esimerkiksi Goodreadsissa varsin kiittäviä arvioita. Itse kuitenkin aloin uupua loppua kohden, enkä ymmärtänyt miksi kolmiodraaman rinnalle oli kirjoitettu tarina siitä, kuinka tapausta tutkinut poliisi mukamas kertoi tapauksesta tyttärelleen aivan liian yksityiskohtaisesti. 

Viimeiseksi matkasin vielä Ranskaan ja kuuntelin Pierre Lemaitren Petoksen hinnan (Minerva, 2019; suom. Kaila Holma). Tälle trillerille on ilmeisesti annettu palkintojakin, mutta minut se jätti kylmäksi. Onneksi Markus Bäckmanin lukemista oli sentään miellyttävä kuunnella, kun en sitten osannut jättää tätä keskenkään.

Petoksen hinnassa työttömäksi jäänyt, eläkeikää kohti kulkeva Alain Delambre kuulee ihmeekseen pääsevänsä työhaastatteluun. Haastattelu järjestetään roolileikkinä, jossa haastateltavat pääsevät esittämään panttivankitilanteessa kysymyksiä yrityksen toimihenkilöille, joiden työmoraalia halutaan kätevästi samalla testata. Homma on siis jo alussa alkaen melkoisen korkealentoista, mutta aivan uusiin sfääreihin homma lähtee, kun Alain kuulee työpaikan saajan olevan jo päätetty. Hän on nimittäin käyttänyt jo omansa ja osan tyttärensäkin omaisuudesta valmistautuessaan erikoiseen haastatteluun. Fiktion ei toki tarvitse mallintaa todellisuutta, mutta Lemaitre veti homman tässä teoksessa todella överiksi.

Ryhdyin tässä kolmikon kuunneltuani pohtimaan, että ehkäpä olen myös tottuneempi pohjoismaalaiseen trillerimeininkiin ja vauhdikkaat takaa-ajot Pariisin kaduilla saati epämääräiset rahasotkut eivät niin vakuuttaneet tai innostaneet. Että antakaa mieluummin niitä iänikuisia kolmiodraamoja ja jätetään kansainväliset öljy-yhtiöt ja sen sellaiset muille. Toisaalta tämän kolmikon jälkeen oli myös virkistävää kuunnella taas omalle mukavuusalueelle asettuvaa kirjallisuutta, joten syrjähyppy trillereihin saattoi olla myös hyödyllinen.

Nuivasta suhtautumisestani huolimatta saa kuitenkin vinkata hyviä trillereitä! Ties vaikka kaipaisin tällaista genrehyppelyä toistekin.

Bravo, Bravo!

Kuten niin moni muukin, olen löytänyt itseni striimiväsymyksen syvästä kuopasta. Esitykset kiinnostavat mittaamattoman paljon, mutta saan itseni tallenteiden ääreen vain harvoin. Jokin tässä lastenteatterissa kuitenkin tuntuu erilaiselta. Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että katsomiskaverina ollut pienihminen ei vielä hahmota, että striimi ei vain ole sama kuin live-teatterissa oleminen tai että sillä ei ole hänelle samalla tavalla merkitystä. Hän katsoo esitystä ja viihtyy (tai poistuu paikalta, jos ei viihdy!).

Joka tapauksessa maaliskuun alkupuolella vietettiin Bravo!-festivaalia, joka on kansainvälinen lasten ja nuorten esittävän taiteen festivaali. Tänä vuonna tapahtumat olivat luonnollisesti verkossa ja tarjontaan kuului niin pelkästään live-vetoina nähtyjä striimejä, tallenteita kuin editoituja videoversioitakin. Tarjolla oli myös ulko- ja digiesityksiä päiväkodeille ja kouluille.

Ohessa lyhyitä mietteitä katsotuista esityksistä näkemisjärjestyksessä.

***

Keisarin uudet vaatteet (Red Nose Company)

Olen yrittänyt päästä näkemään Red Nose Companyn Keisarin uudet vaatteet jo lähes neljä vuotta, joten taisin likimain vinkaista ilosta kun striimimahdollisuus oli viimein tarjolla. Esitys nähtiin live-vetona Zoomin kautta, mikä toimi itse asiassa yllättävän hyvin.

Tarina on se tuttu Andersenin satu, mutta luonnollisesti klovnimaisilla kiemuroilla höystettynä. Ihailen sitä, kuinka Mike ja Zin (Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen) venyvät ketterästi viihdyttämään lapsia ja aikuisia (ja tekevät sen oikeastaan samoja kikkoja käyttäen, mikä huvittaa minua kovin paljon). Keisarin uudet vaatteet on hieman isommille lapsille suunnattu, ikäsuositus 6-vuotiaasta ylöspäin, ja veikkaan esityksen viihdyttävän erityisesti alakouluikäisiä. Esityksessä kuullaan tuttuun tapaan modernejakin kitarakappaleita, innostetaan yleisöä osallistumaan tarinan kulkuun (mikä tuntui striimin välitykselläkin luontevalta!) ja luonnollisesti hihitellään lopussa paljaalle pyllylle.

3,5-vuotiaalle minimesenaatille esitys ei iskenyt aivan yhtä lujaa ja hän puuhaili osan aikaa omiaan, mutta mikäpä siinä, saimme me vanhemmat ainakin nauttia oivallisesta esityksestä rauhassa.

Lisäpeukku ennen esitystä toteutetulle kulissikierrokselle ja muutenkin osallistavalle meiningille, josta tuntui tulevan hyvä mieli myös esiintyjille. Kiitos!

Prinsessa Pikkiriikki (Tehdas Teatteri ja Kuuma Ankanpoikanen)

Viime kuukausina meillä on luettu ja kuunneltu Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoja paljon. Virallinen ikäsuositus esitykselle oli 5-vuotiaasta ylöspäin, mutta lapseni tuntien päätin olla tästä välittämättä ja sehän kannatti. 3,5-vuotias Pikkiriikki-fani oli koko tunnin aivan esityksen lumoissa ja purskahti sen loppuessa itkuun, koska olisihan sen pitänyt vielä jatkua.

Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen nukettavat Timo Väntsin ohjaaman esityksen riemukkaalla energialla. Esityksessä ehditään käydä läpi kaikki ensimmäisen Prinsessa Pikkiriikki -kirjan kolme tarinaa, tosin viimeistä oli taidettu hieman höystää Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmilla iltasaduilla.

Nukkien koot vaihtelivat käsinukkekokoisesta lähes ihmisen kokoiseen ja myös muissa lavastuksen elementeissä leikiteltiin hauskasti kokoeroilla. Värikäs lavastus oli edukseen myös striimin välityksellä, sillä elementit oli helppo erottaa ruudultakin katsellessa.

Seurueemme pienin katsoja on puhunut esityksestä paljon ja muistellut sitä useita kertoja, joten kohderyhmään tämä osui ja upposi, eikä meitä aikuiskatsojiakaan harmittanut tipan tippaa.

OPUNTIA (Ilmatila)

Katsoin tämän viiden minuutin ilma-akrobatiaesityksen muistaakseni neljä kertaa. Talvipuutarhan Kaktushuoneessa tapahtuva esitys oli mieltä silittävä ja rauhoittava. Ilona Jäntti liikkuu Kaktushuoneen katossa jäntevänä ja sulavana, ja pehmeä liike on miellyttävässä vuorovaikutuksessa piikikkäiden kaktusten kanssa. Melkein kykenin aistimaan ja haistamaan Talvipuutarhan kostean ja mullantuoksuisen ilman.

Myös minimesenaatti katsoi esityksen, oikeastaan katsoimme sen kahdesti peräkkäin. Teemu Kyytisen video esityksestä etenee lempein leikkauksin siten, että liike tuntuu jatkuvan luontevasti siitä mihin jäätiin.

Esitys on ilmeisesti tulossa jossakin vaiheessa ainakin ikkunoiden läpi katsottavana versiona ihan paikan päälle, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki sen varalta.

SOON SWOON (Claire Parsons Co.)

SOON SWOON oli minulle festivaalin viimeinen esitys, katsoimme sen myöhään sunnuntai-iltana puolison kanssa. Esitys yhdistelee tanssia, jongleerausta ja mimiikkaa ja etenee ainakin videoversiossaan jonkinlaisen unen logiikan kaltaisella poljennolla. Sunnuntai-ilta saattoi siis olla joko hieman väärä tai sitten aivan oikea aika kokea tämä esitys, sillä meissä aikuiskatsojissa tämä aiheutti ainakin hihitystä ja hämmennystä.

Video eteni nimittäin mielestäni varsin hyppelehtien ja kohtausvaihdokset tuntuivat välillä yllättäviltä. En tosin tiedä oliko esityksessä ylipäätänsä mitään selkeästi seurattavaa punaista lankaa, joten kokemus saattoi olla myös hyvin autenttinen. Joka tapauksessa SOON SWOON oli vinkeä lopetus kivalle festivaalille.

***

Lämmin kiitos Bravo!-festivaalin tiimille, että saitte myös poikkeusoloissa järjestettyä näin mukavat ja monipuoliset verkkofestivaalit. Esityksiä oli helppo katsoa Youtuben ja Zoomin kautta, iloitsimme.

Toivon silti, että seuraavalla kerralla on mahdollisuus päästä taas katsomoon kököttämään. Ja että Prinsessa Pikkiriikki tulisi joskus tänne pääkaupunkiseudulle kiertueelle, jotta perheemme suurin fani pääsisi kokemaan esityksen myös livenä.

Syynissä Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaat

Tänään perjantaina jaetaan neljättätoista kertaa Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto. Palkinnon saajan päättää tänä vuonna Mato Valtonen. Palkinnonjakoa voi seurata suorana Tampere kuplii -youtube-kanavalta klo 12.

Itse lähdin tapani mukaan hieman yllytettynä ja liian tiukalla aikataululla luku-urakkaan (kiitos vain haasteen heittämisestä bloggareille, Avi!) ja pääsin maaliviivalle jopa ennen tätä virallista julkistusta. Alla siis mietteitäni kaikista ehdokkaista.

***

Edith Hammar: Homo Line (Förlaget, 2020)

Hammarin Homo Linessa koti-ikävä vaivaa molempiin suuntiin, sillä kertoja ei koe kuuluvansa kumpaankaan kodiksi kutsumaansa maahan. Suomessa syrjintä on näkyvää ja rumaa, Ruotsissa se on puolestaan aivan yhtä rumaa, mutta tapahtuu salassa. Väkivallan uhasta ja surusta huolimatta Hammarin sarjakuvan pohjavire on kaunis ja haikea. Rumuus ei ole nitistänyt kykyä nähdä kauniita asioita. 

Hammarin tussiviiva on selkeä ja omaan silmääni miellyttävän pyöreä. Mustavalkoiset kuvat ovat eläväisiä ja virtaavia. Kauneimmillaan teos oli mielestäni silloin, kun se irtoaa reaalimaailman kahleista. Ympyrätalo ja Iso Robertinkadun kulma tulvivat rönsyileviä kasveja, jättiläismäinen hahmo kylpee Itämeressä risteilyalusten kyntäessä ohitse.

Markkinointiteksteissä Hammaria on kutsuttu "2020-luvun Tom of Finlandiksi" ja mikäpä siinä. Tom of Finlandin miehiset nahkahousuhahmot itse asiassa seikkailevat myös Hammarin teoksessa, muistuttavat sodanaikaisesta historiasta Helsingin kaduilla, joista ei virallisissa lähteissä juuri puhuta.

Tekstin suhteen teos on kevyt, joten kielimuurin vuoksi ei teosta kannata jättää lukematta. Kuvat puhuvat puolestaan.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla (Otava, 2020)

Täytyy myöntää, että yllätyin uusimman tatupatu-kirjan keikkumisesta listoilla, sillä en ollut ajatellut sitä sarjakuvana vaikka sellainenhan se toki on. Kovaa menoa kiskoilla vie meidät outolalaisten veljesten kanssa junamatkalle, josta ei kommelluksia ja väärinkäsityksiä puutu. Onneksi on eväitä.

Sarjakuvamaisuudesta johtuen tämä junailuteos sopineekin luettavaksi vähän isompien tatupatu-fanien kanssa, sillä 3,5-vuotias kykenee keksimään yhden aukeaman kuvista uuvuttavan määrän kysymyksiä. Itse luin tämän kuitenkin oikein mielelläni ja ilahduin kuviin tuttuun tapaan piilotetuista vitseistä. Kannattaa tarkkailla niitä infonäyttöjä junassa.

Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa, 2020)

Hiltusen teos löytyi meiltä onnekkaasti kotoa, sillä puoliso oli tuonut sen minulle tuliaisina viimekesäiseltä Turun reissultaan. Kolme tarinaa kuljettavat lukijan niin öiseen kaupunkiin, kuhisevaan satamakaupunkiin kuin alushuoltoasemalle avaruuteen. Vaihtelevista miljöistä huolimatta kokoelma on yllättävän yhtenäinen kokonaisuus.

Täytyy myöntää, että olin lähellä pitkästyä nimitarinan parissa, kun se viime sivuillaan vetäisi maton jalkojeni alta ja halusin lukea sen heti uudelleen. Mahtavaa. Tällainen lempeä kikkailu ilahduttaa minua joka kerta. Tarinat Yli meren ja Pakolliset päivitykset seuraavat suoraviivaisempia tarinalinjoja, mutta olivat yhtä kaikki hyvin ilahduttavia. Erityisesti pidin Hiltusen tarinoiden monimuotoisista hahmoista, on miellyttävää lukea sarjakuvia joissa ihmiset näyttävät, no, ihmisiltä.

Hiltusen lempeä piirrosjälki on kovasti mieleeni ja kokonaisuutena kokoelmasta tuli hyvä mieli, käsitteleväthän tarinat rakkautta ja hyväksynnän löytämistä.

Pauli Kallio ja 22 muuta tekijää: Ammatti: käsikirjoittaja (Suuri Kurpitsa, 2020)

Tunnustan: en lukenut tätä teosta vielä kokonaan, sillä aikataulu kävi liian tiukaksi ja tämän järkäleen pikaselaamisessa ei tuntunut olevan järkeä. Alkuun kuitenkin pääsin ja tätä onkin mielekästä lukea ajan kanssa, sillä teoksen kautta pääsee myös tutustumaan suomalaisen lehtisarjakuvan historiaan ja Kallion ja piirtäjien moninaisiin yhteistyöprojekteihin. Iso osa teoksen sarjakuvista olikin tuttuja, mutta mahtui sinne myös itselle tuntemattomampia sarjakuvia.

Sarjakuvan sijaan määrittelisin tämän teoksen itse kuitenkin tietoteokseksi, jonka pääosassa on sarjakuva ja sen tekeminen.

Karoliina Korhonen - Anssi Vieruaho (toim.) ja 9 sarjakuvantekijää: Katkenneita lankoja (Atena, 2020)

Tilasin Katkenneita lankoja -kokoelman ennakkoon, mutta pitkitin sen lukemista kuitenkin tänne maaliskuulle. Nytkin oli pidettävä taukoja ja luettava tarina kerrallaan, sillä välillä oli myös vähän itkettävä, kun kokemukset osuivat ja upposivat.

Katkenneita lankoja tarjoilee yhdeksän työuupumusta käsittelevää sarjakuvaa yhdeksän sarjakuvataiteilijan tekeminä. Kirjan tarinat on koottu työuupumuksesta kärsineiden ihmisten kokemuksista. Kokemukset työuupumuksesta ovat hyvin erilaisia ja kirjo näkyy tässä teoksessa hyvin. Työuupumus voi iskeä kehen tahansa työelämässä olevaan, oli kyse sitten ympäripyöreitä päiviä tekevästä yksityisyrittäjästä, opiskelijasta tai "ihan tavallisia määriä ja tavallista työtä" tekevästä ihmisestä. Teos myös näyttää, että kyseessä ei ole mikään "millenniaalien ammattitauti", vaan työuupumusta nähdään valitettavasti kaikissa ikäryhmissä-

Osa tarinoista vaati lukemisen jälkeen hengittelyä ja kunnollista taukoa (esimerkiksi kokoelman aloittava Tuisku Hiltusen Herätys 7:00) ja toiset oli luettava heti useampaan kertaan, jotta pääsi kiinni tarinoiden moniin kerroksiin (muun muassa Mari Ahokoivun Trying is the first step toward failure ja Avi Heikkisen Mullapa menee vielä huonommin, mutta kaikki on ihan ok). 

Kiinnostavan aiheen lisäksi teos tarjoaa siis myös monipuolisen katsauksen kotimaisen sarjakuvan tyylien kirjoon. Tämän teoksen tuotot myös lahjoitetaan Mieli ry:lle, hatunnosto sille.

Kari Korolainen: Marjatta & Ilman Kinna (Kirjokansi, 2020)

Marjatta ja Ilman Kinna oli ehkä tästä kymmeniköstä minulle haastavin. Jonnekin menneisyyteen sijoittuva seikkailullinen tarina lähti käyntiin ensimmäiseltä sivulta eikä tosiaan pysähtynyt, ennen kuin loppuun oli päästy. Korolainen on upottanut tarinaansa hauskaa murretta ja vinkeitä tapahtumia, mutta kaikki vilisi silmissäni niin kovaa tahtia, että keskittyminen oli haasteellista. 

Lukemista vaikeutti omalla kohdallani myös itselleni haastava tekstaustyyli, joka teki lukemisesta hidasta ja vei keskittymistä kuvilta. Korolaisen piirrostyyli oli Sarjakuva-Finlandian raatia lainatakseni tosiaan lennokas ja sitä katselin oikein mielelläni. Olisin oikeastaan lukenut tämän albumin mielelläni pidempänä versiona, jolloin olisin luullakseni päässyt Marjatan ja Ilman Kinnan vankkureille tukevammin istumaan.

Timo Mäkelä: Korpit ja muita kertomuksia (täysi KÄSI Oy ja Arktinen Banaani, 2020)

Mäkelän Korpit ja muita kertomuksia kulkee läpi Euroopan taidehistorian Decameronesta impressionismin nousuun. Lyhyissä tarinoissa käsitellään pääsääntöisesti aikakauden tiettyä taiteilijaa (esimerkiksi Goya ja Van Gogh) ja jäljitellään aikakaudelle leimallista tyyliä. Tarinoiden sisältö liikkuu humoristisesta traagiseen.

Kokoelman taidokkuudesta huolimatta huomasin tarinoiden olevan minulle liian lyhyitä, ehdin juuri päästä tyyliin ja tarinaan mukaan kun aikakausi jo vaihtuikin ja olin jo uuden äärellä. Tämä teos saattaisi siis hyötyä siitä, että sarjakuvat lukisi vähitellen ja yksi kerrallaan eikä suinkaan ahmaisten.

Tästä huolimatta suosikikseni nousi kokoelman viimeinen, vain kahden sivun mittainen Tämä ei ole piippu, joka on hatunnosto taiteilija René Magrittelle. Se ilahdutti minua tavattoman paljon.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa, 2020)

Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta kokoaa yhteen kaksitoista Hulluussarjakuvia-blogiin piirrettyä tarinaa, joiden ympärille kietoutuu omaelämäkerrallinen tarina loppuunpalamisesta, syömishäiriöstä ja psykoterapiasta. Monipuolista sarjakuvaa oli paikoin uuvuttavaa lukea, sillä tarinat mönkivät ihon alle ja asettuivat sinne. Epävarmuus, hankala olo omassa kehossa ja uupumus tulvivat sivuilta ja läikkyvät yli ääriviivojen. Toisaalta teos on myös lohdullinen: se puhuu asioista ja kokemuksista suoraan, tekee kokemuksista näkyviä ja tosia, ja se on tärkeää.

Moninaiset Hulluussarjakuvat tuovat teokseen erilaisia kokemuksia mielenterveysasioiden kanssa painimisesta. Mietin, tulisiko niihin kaikkiin kyetä samaistumaan, mutta eihän se niin voi olla. Sarjakuvanovellit kertovat kuitenkin eri ihmisistä ja siitä, että asiat ja kokemukset eivät ole yksiselitteisiä, ei ole vain yhtä tarinaa.

Itselleni merkityksellisintä tässä teoksessa oli kuitenkin taustalla kulkeva kuvaus psykoterapiassa käymisestä. Tarinassa korostuu oikean terapeutin löytämisen tärkeys, se, että joku todella kuuntelee ja voi tarjota myötätuntoa. Ja se, että joskus on seurattava omituiseltakin tuntuvia ajatuskulkuja ja ne voivat tuoda eteen jotain tärkeää ja lohdullista.

Samson: Musta hevonen: Vuokrakolmio Bermudalla (Egmont kustannus, 2020)

Samsonin Musta hevonen -albumi oli minulle tämän kierroksen todellinen musta hevonen. Olin mielestäni lukenut joitakin Heikki Hevosen seikkailuja aiemmin ja en muista niiden tehneen suurta vaikutusta. Nyt löysin itseni kuitenkin hörähtelemästä sohvannurkassa näiden strippisarjakuvien parissa.

Vuokrakolmio Bermudalla on mielestäni tässä joukossa hieman altavastaajan asemassa, sillä omassa mielessäni jokseenkin yksittäisten strippisarjakuvien on hankala kilpailla pitempien tarinoiden kanssa. Tästä huolimatta todettakoon kuitenkin, että albumi pitää joukossa hyvin puoliaan onnistuen hymyilyttämään ja viihdyttämään. Voisin lukea toistekin!

Tiitu Takalo: Memento Mori (WSOY, 2020)

Säästin Takalon Memento Morin viimeiseksi luettavaksi, mikä oli hieman hassua, sillä teos on ollut hyllyssäni jo likimain puoli vuotta. Takalo kertoo teoksessa omasta aivoverenvuodostaan ja sen jälkeisistä tapahtumista, ja kaltaiselleni kuolemaa suhteellisen aktiivisesti pelkäävälle teos oli, sanoisinko, jännittävää luettavaa.

Aloittamisen jälkeen teos oli kuitenkin pakko ahmaista kerralla, seurata toipumista ja tunteiden vaihtelua. Teos kritisoi myös terveydenhuollon turhia koukeroita ja haasteita, joista selviäminen on toipumisen ohella monelle mahdoton rasti. Toisaalta kiitosta annetaan sinne minne se kuuluu, ystävällisille hoitajille ja niille terveydenhuollon ihmisille, jotka katsovat ihmistä eivätkä potilasta.

Teoksen piirrosjälki on taattua laatua ja nautin värien käytön vaihteluista. Raskaasta aiheestaan huolimatta teos jättää toiveikkaan ja ihmisyyteen uskovan olon.

***

Jos jotain kokoavaa sanoisi, niin se on ainakin varmaa että kotimaisen sarjakuvan monipuolisuus on taattua. Iloitsen myös siitä, että Sarjakuva-Finlandia nostaa esiin näin monia teoksia, jolloin sarjakuvan kenttää huonomminkin seuraava (eli esimerkiksi allekirjoittanut) pääsee hyvin lukutärppien äärelle.

Lavalta: Voi Luoja! (Espoon kaupunginteatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Juusto Westerlund

Alkusanat

Näin Voi Luoja!:n viime vuoden helmikuussa hieman ennen kuin teatterit sulkivat ovensa. Sulkujen jatkuessa bloggauskin jäi sitten julkaisematta. Eilen (12.3.) esityksestä nähtiin livestream, ja koska tallenne on katsottavissa vielä seitsemän päivän ajan, totesin julkaisemisen olevan jopa ajankohtaista. Koska kyseessä on perinteisehkö puheteatterikappale, uskoisin sen toimivan myös striimattuna esityksen.

Jumalallinen väliintulo Espoossa

Terapian tarpeessa on yksi jos toinenkin, ja israelilaisen Anat Govin näytelmässä Voi Luoja! tarvetta kokee myös Jumala. Jumala ja psykoterapeutti asettuvat esityksen mittaisen istuntonsa aikana monessakin kohtaa napit vastakkain, mutta ratkaisun on löydyttävä, ettei kaikkivoipa päädy äärimmäisiin ratkaisuihin. Espoon kaupunginteatterin lavalla nähtävä Taru Mäkelän ohjaus Govin komediasta on hauska, älykäs ja luonnollisesti täynnä viittauksia Raamatun kertomuksiin. Kuuleeko Jumala ihmisten pyyntöjä? Kuka loppujen lopuksi kaipaa armoa ja lempeää katsetta?

Jumala on ymmärrettävästi valinnut psykoterapeutikseen juutalaisen, onhan heillä niin sanotusti pitkä yhteinen historia. Terapeutti Ella on tosin uskossaane päileväinen, ja myös tämä puoltaa Jumalan valintaa, sillä eihän terapeutin tulisi olla potilastaan kohtaan liian helläkätinen. Joka tapauksessa tämä eittämättä perusteltu elementti teki esityksestä itselleni myös hieman vieraan. Luterilaisen uskonnon lävistämässä maailmassani muun muassa purkaus sianlihaa popsivasta juutalaisesta ei iske tarkoitetulla tehollaan, kun viittaus on tuttu lähinnä opitun kautta eikä merkitys ole omassa arjessani niin painokas. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että esitystä olisi pitänyt jotenkin muuttaa, vaan että se näyttäytyy ihmisille varmasti erilaisin painokkuuksin. 

Esitys nojaa vahvasti näyttelijöiden taitoihin, sillä suurin osa tapahtumista läpikäydään paikallaan istuen. Jännite kuitenkin säilyy, sillä istuvathan lavalla Sanna-Kaisa Palo ja Martti Suosalo. Kaksikon kemia toimii, ja konkarinäyttelijöinä he osaavat pitää katsojien kiinnostusta yllä.

Hattua täytyy nostaa myös terapeutin autistista poikaa esittävälle Ari Kauppilalle. Hänen pääasiallinen lavaolemisensa koostuu itsenäisestä puuhailusta, joka on kuitenkin olennainen osa lavan tapahtumia. Kauppila onnistuu sulkeutuu omaan maailmaansa ja tekemään hahmosta kiinnostavan.

Lavastus on pelkistetty, vaikka sitä elävöitetäänkin aika ajoin projisoinneilla ja tunnelmaa luodaan äänimaiseman avulla. Kokonaisuus toimii, vaikka itse olisin oletettavasti katsellut tyytyväisenä myös vieläkin riisutumpaa esitystä. Aivan esityksen lopussa muutamat ääneen liittyvät valinnat tuntuivat jopa hieman liiankin alleviivaavilta, mutta tulipahan asia selväksi.

Voi Luoja! oli oivallista puheteatteria, jonka sisältö on oletettavasti myös napakoitunut ensi-illan jälkeen. Esitys tarjoaa kiinnostavaa pureksittavaa uskosta, uskonnosta ja hyvyydestä samalla, kun saa seurata upeiden näyttelijöiden työskentelyä. Ei lainkaan hassumpi valinta siis, jos kaipaa katsottavaksi perinteisempää teatteritaidetta.

Kirjeitä keväältä 2020 - Middle eastern bloc presents Spring '20

Sain jokin aika sitten European theatre collectivelta sähköpostia, jossa kysyttiin kiinnostaisiko minua kirjoittaa heidän tällä viikolla alkaneesta englanninkielisestä podcast-sarjastaan. Kiinnostihan minua. Erityisesti siksi, että saatavilla olisi edes jonkinlaista kulttuuria tähän tyhjiöön, sellaista joka on alunperinkin on suunniteltu koettavaan formaattiin. Podcastin tekstejä varten oli avoin haku ja niiden kirjoittajat ovat kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvia eurooppalaisia.

Tässä istuessani, kirjoittaessani, näen ulos ikkunasta, joka on työpöytäni takana. Ennen viime kevään ensimmäistä lockdownia käytin kotona olevaa työpöytääni yllättävän harvoin. Läppäri majaili olohuoneen sohvapöydän alla valmiina käyttöön, työpöydälläni lojui epämääräinen pino papereita ja kaikenlaisia toimistotavaroita.

Nyt olen lähes vuoden tehnyt työni tämän pöydän ääressä. Läppäri ei matkusta enää olohuoneeseen, sillä en jaksa käyttää sitä enää iltaisin. Ehkä hyväkin niin.

Tässä istuessani kuuntelin myös ensimmäisen Middle eastern block presents Spring '20 -podcastin jakson, Jay Albaosin kirjoittaman ja Amira Khalifan lukeman Letters to Sea. Sen teksti sijoittuu Belgiaan, Leuvenin kaupunkiin. Tunsin äkillistä yhteyttä kertojaan: olen käynyt Leuvenissa, siellä asui ja asuu edelleen henkilö, jonka kanssa kävin vuosia kirjeenvaihtoa. Kuinka hämmentävää.

Ajattelin, että jakson kuunteleminen olisi ollut raskasta. Ajattelin, että sisimmässäni en oikeastaan jaksaisi kuunnella yksinäisyydestä, korona-ajan alkuvaiheesta, en mistään siitä.

Ensimmäinen jakso kesti 7 minuuttia 41 sekuntia. Sen ajan koin olevani jossain muualla.

Ja vaikka se muualla oli paikassa, jossa ulos ei saa lähteä, kolmen ihmisen kokoontuminen on likimain laiton ja yksinäisyys on fyysistä, olin silti hetken jossain muualla. Pääsin hetkeksi pois tästä omasta ahdistuksestani erilaiseen tilaan, toiseen kehoon, jossa epätietoisuuden tunteet ovat tunnistettavia. Surullisuudestaan huolimatta se tuntui jollain tapaa hyvältä. Että on muita ihmisiä, jaettu kokemus, kurkotus toisen luo.

Podcast tulee sisältämään kymmenen jaksoa, jotka julkaistaan tästä viikosta lähtien perjantaisin Soundcloudissa. Aion kuunnella loputkin.

***

A while back, European theatre collective sent me e-mail to inquire if I would be interested to write about their new podcast series. And indeed I was. Especially because it would allow me to experience some culture in this void, culture that has been planned to be in this format from the beginning. The texts for the podcasts were gathered through an open call and all the writers are Europeans belonging to language and cultural minorities.

As I'm writing this, I can see through the window behind my desk. Before the lockdowns started last spring, I rarely used this desk. My laptop resided underneath the living room's coffee table ready to be used and my desk was cluttered with piles of paper and office supplies.

Now I have worked here almost a year. The laptop does not travel to the living room anymore, since I am tired to use it in the evenings. Maybe it's a good thing, too.

Here I also listened to the first episode of the Middle eastern block presents Spring '20 podcast, Letters to Sea written by Jay Albaos and narrated by Amira Khalifa. The text is from Leuven, Belgium. I felt strangely connected to the narrator: I have actually been to Leuven, a person I corresponded with for years and years used to live there and to my knowledge still does. How curious.

I thought that listening to the episode would be exhausting. I thought that deep inside I actually don't have the energy to listen about loneliness, the beginning of the pandemic, nothing concerning it.

The first episode was 7 minutes and 41 seconds, and for that brief period of time, I felt like I was somewhere else.

And even though that somewhere else was in a place where you're more or less not allowed to go out, three people meeting is pretty much illegal and loneliness is physical, I still was somewhere else. For a moment I got to leave my own anxiety behind, I got to visit another body, where the feeling of not-knowing is recognizable. Despite the sadness, it also felt good. It felt good to experience that there are other people, a shared experience, a possibility to reach out.

The podcast will have 10 episodes in total and they will be published every Friday for the next nine week on Soundcloud. I will listen to the coming episodes as well.

Klassikkohaaste - Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Naisen vaarallinen viha

Marraskuun lopussa minun olisi pitänyt olla Lilla Teaternin katsomossa katsomassa Män kan inte våldtas -esitystä. Se tietenkin peruuntui. Minä olisin halunnut olla ensi viikon lauantaina katsomassa samaista esitystä, mutta sekin on peruuntunut. Niin,  tilanne on mikä on, mutta joka tapauksessa tämän esityksen vuoksi päätin vihdoin myös lukea Märta Tikkasen romaanin Miestä ei voi raiskata (1974, suom. Kyllikki Villa).

Aikaisempi kosketuspintani teokseen on vuodelta 2016, kun näin teoksesta sovitetun klovneriaversion Teatterikorkeakoulussa. (Ajatella, silloin rappukäytäväkatsomossa oli vain kymmenisen katsojaa, vierekkäin sai kylläkin istua. Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa.) Juonellisesti muistin siitä lopulta vähän, tunteen tasolla paljon. Vihaa, aggressiota, avuttomuutta yhteiskunnan rajoittuneisuuden edessä.

Koska vihainen kirjan päähenkilö Tova Randers on. Hän täyttää neljäkymmentä, päättää juhlistaa sitä pihvillä, tuosta noin vain, lähtee ravintolasta Martti Westerin mukaan lasilliselle ja sitten Martti raiskaa hänet. Ja kamalaa, melkein jo kirjoitin "tuli raiskatuksi", vaikka siitähän ei ollut kysymys. Hänet raiskattiin. Ja kuinka vihaiseksi minä tulenkin tätä kirjoittaessani, sillä ei tuo näppäimistöstäni lähes karannut ilmaisu ole mitenkään poikkeava. Helpompaahan se toki on sanoa, että jotain vain tapahtui ihmiselle, vaikka kyseessä on se, että joku, toinen ihminen, teki kamalan asian toiselle ihmiselle ja se ei ole sen ihmisen vika, jolle tämä asia tehtiin.

Mutta tosiaan, Tova ei halua soittaa poliisille, koska hän kuvittelee jo mielessään keskustelun, jossa miespoliisit vähättelevät ja mitätöivät ja lopulta koko asia unohdetaan, kunhan se on ensin sälytetty hänen syykseen.  Joten Tova päättää kostaa, hän suunnittelee huolellisesti kuinka hän raiskaisi Martti Westerin ja ilmoittaisi itsensä poliisille, tekisi tapauksesta julkisen ja saisi asian keskustelun alle. Näin. Ja lopulta Tova saa kostonsa, tavallaan, mutta ei pääse tavoitteeseensa. Miestä ei voi raiskata, poliisi on lähinnä huvittunut, hupsu nainen, eipä tässä mitään, viedään sinut kotiin.

Loppu on siis monella tavoin epätyydyttävä. Toimintaan kannustanut aggressio on kulutettu, yhteiskunnan vaarattomaksi tekemä. Tai ei täysin, kapina on alkanut, mutta työtä on vielä, paljon.

Nykymaailmassa lainsäädäntö on onneksi muuttunut ja ymmärretään, ainakin teorian tasolla, että kuka tahansa voi joutua seksuaalirikoksen uhriksi. Muutoin teos tuntuu kuitenkin epämiellyttävän ajankohtaiselta ja paikkaansapitävältä. Vähättely, uhrin syyttely, häpeän tunne, liiankin tuttuja aiheita.

Kirjan sulkemisen jälkeen uuvuttaa ja turhauttaa. Ja suututtaa, tietenkin. Kääntyköön se myönteiseksi aggressioksi, sellaiseksi jonka avulla saa asioita aikaan.

Niin ja tosiaan, osallistun tällä myös Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestettiin nyt 12. kertaa!

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas, 1974)
Tammi, uusintapainos vuodelta 2019.
Suomentanut: Kyllikki Villa
Kansi: Anders Carpelan

Kujerruksia 10 vuotta!

Niin se vain on, että tammikuussa 2011 Kujerruksia näki päivänvalon ja täällä sitä ollaan edelleen. Huh huh ja hurraa! Vaikka itse blogi on ollut viimeisinä kahtena vuotena hiljaisempi moninaisista syistä, niin täällä ruudun takana sydän sykkii edelleen kirjallisuudelle ja esittävälle taiteelle. Ehkä jopa vahvemmin, kuin kymmenen vuotta sitten. Olen moneen otteeseen pohtinut, pitäisikö koko blogi pistää multiin tai edes tauolle, ei se ole kertaakaan tuntunut hyvältä ratkaisulta. Omaan tahtiin siis mennään, ja hyvä niin.

Synttärikuvan inspiraationa on ollut, kuten moni ehkä tunnistaakin, WSOY:n vuonna 2020 juhlapainoksena julkaisema Astrid Lindgrenin ja Ingrid Vang Nymanin Peppi viettää syntymäpäiviä. Kuva otettiin päivän varoitusajalla meidän makuuhuoneessamme ja taustakankaana käytettiin Tuomaksen taiten virittelemää laavukangasta, editointi on myös kokonaan hirvittävän mukavan siipan käsialaa. Kiitos ideasta juhlia kymppisynttäreitä copycat-kansikuvalla Luetut, lukemattomat -blogin Liisalle!

Miltäs täällä hieman pölyisessä blogissa sitten näyttää? Postaustahti on tosiaan täällä Bloggerin puolella laskenut kuin lehmänhäntä. 2019 uusia tekstejä tuli 34 kappaletta, viime vuonna vain 15. Instagramissa olen höpissyt lähinnä kaikesta muusta kuin kirjoista, toki syynä on myös viimeaikainen valitettava kulttuuritarjonnan vähäisyys. Kirjoja olen kylläkin lukenut varsin entiseen tahtiin, mutta tekstiä ei ole syntynyt kuin ajoittain.

Ja silti, täällä sitä ollaan. Mitään lupauksia mahtipontisesta aktivoitumisesta en aio tehdä, mutta myönnettävä on, että sormenpäitä vähän kutkuttaa ja tuntuu siltä, että nyt voisi taas kirjoittaa. Erityisesti haaveilisin kirjoittavani enemmän lempilapsestani lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, katsotaan kuinka käy.

Kyselin tosiaan Instagramissa toiveita siitä, miten 10-vuotistaivalta voisi juhlistaa. Copycat-kuva komeilee tosiaan tuolla ylhäällä ja Instagramissa aion myös järjestää pienen kulttuuriaiheisen arvonnan ja ehkä höpistä myös tarinoiden puolella jotain toivottujen top 5 -listojen tiimoilta.

Lisäksi kysyttiin 10 lempibloggaustani (kiitos Hanna!) vuosien varrelta ja sepä olikin vaikea kysymys! Yhteensä tekstejä on täällä Bloggerissa huimat 1481 kappaletta, joten ihan jokainen ei toki muistu kirkkaasti mieleen. Seuraavat tekstit kuitenkin joko muistin tai löysin kevyesti pintaa kuopsutellen, joten tässäpä ne, aikajärjestyksessä.

huhtikuu 2011
Lavalta: RENT (Suomen Musiikkiteatteri Ensemble)

Muistan aina, että tämä on blogin ensimmäinen Lavalta-bloggaus, vaikka tosiasiassa se on kolmas. Siinä mielessä tapaus on kuitenkin merkityksellinen, että mikään RENTin versio ei ole vienyt tätä jalustaltaan ja tämä oli minun ja Tuomaksen ensimmäinen toiseen kaupunkiin, tässä tapauksessa mainioon teatterikaupunkiin Lahteen, suuntautunut teatterimatka.

lokakuu 2012
Stephenie Meyer: Twilight

Tämä valebloggaus julkaistiin syksyllä 2012 osana kirjabloggaajien plagiointi-flashmobia, joka järjestettiin useiden bloggareiden havaittua, että blogitekstejä käytettiin toisinaan sellaisinaan tai osittain äidinkielen esitelmissä. Muiden tekstejä oli hulvatonta lukea ja taisipa niistäkin jokunen päätyä hämmentyneiden äidinkielenopettajien silmien alle.

kesäkuu 2014
Lavalta: Liisa Ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi (Ryhmäteatteri)

Tämä taitaa olla ainoa blogista löytyvä arvio, jonka kirjoitin runomuodossa. Muistan, että tekstin kirjoittaminen riimitellen oli hauskaa, mutta tavaksi siitä ei kyllä minulle olisi!

helmikuu 2015
Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Huomasin näitä linkkejä kerätessäni, että kaikki tuntuivat liittyvän teatteriin tai johonkin erikoistapaukseen, joten pyysin Tuomasta valitsemaan edes jonkin kirjabloggauksen, joka oli hänestä erityisen hyvä. Hän valitsi tämän. Haru oli kirja, jota rakastin syvästi, ja toivon sen löytävän tiensä minun hyllyyni vielä jonain päivänä.

helmikuu 2015
Lavalta: Annika gör Svansjön (Oblivia)

Tämä teksti kirjoitettiin yhdessä ihanan ystäväni Heidin kanssa syöden muikkuja ja silakoita ravintola Cellassa. Kaikenlaista sitä tuli kokeiltua! Yhteiskirjoittamista voisin hyvin tehdä toistekin.

toukokuu 2015
Kuinka päästä huoneesta ulos tunnissa - testissä Room Escape -peli

Tämä on tilastojen mukaan blogin kaikkien aikojen luetuin teksti ja siihenkin liittyy Heidi! Heidi kutsui joukon bloggaajia testaamaan silloin Suomessa aivan uutta konseptia eli pakohuonetta. Tämä kokemus myös sytytti oman rakkauteni pakopeleihin ja niitä onkin sittemmin tullut pelattua niin pakohuoneissa kuin kotona pelattavina versioinakin (joista voisin muuten kirjoittaa ihan oman bloggauksensa!).

lokakuu 2017
Matka näkymättömäksi tytöksi (eli miten tullaan tuotantojärjestäjäksi)

Aloin joskus minimesenaatin syntymän jälkeen seurata Helsingin Kaupunginteatterin tuotantojärjestäjä Henriikka Koskenniemeä instagramissa. Sen lisäksi, että hänen työjuttunsa olivat tosi kiinnostavia, vaikutti hän myös todella mukavalta ihmiseltä. Rohkaistuin ja kysyin, saisinko haastatella häntä blogiin. Sain haastattelun (josta tuli mielestäni kaiken lisäksi aika hyvä!) ja sitä myöten meistä tuli vähitellen myös ystäviä. Blogin parhaita puolia onkin, edelleen, ollut sen kautta löytyneet sydänystävät.

helmikuu 2018
Making of Putkinotko: Taivaalta tippuja maitotonkka ja lennossa editoitavat kohtaukset

Olen päässyt tekemään Teatteri Jurkan kanssa kaksi todella mielenkiintoista sisältöyhteistyötä, jossa seurasin ensin keväällä 2018 Putkinotkon (linkki vie tämän sarjan toiseen osaan) ja sitten keväällä 2019 vielä Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3:n harjoituksia. Kaiken lisäksi tein ison osan näistä käynnistä minimesenaatin kanssa, mikä oli ihan mahtavaa. Siellä hän posotti päiväuniaan takahuoneessa ja minä kirjoitin.

huhtikuu 2018
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

Siippa oli sitä mieltä, että tähän voisi linkata myös jonkin hauskan postauksen ja tämä oli kuulemma sellainen. Lisäksi postauksen kuvassa on maailma hellyyttävin minimesenaatin vauvakäsi, joten linkkaus on sen arvoinen jo sen vuoksi. Ja tulipa tästä mieleen, että olisi hauska blogata jälleen myös sarjakuvista!

tammikuu 2019
J. Pekka Mäkelä: Hunan

Olen kirjoittanut kahden viime vuoden aikana kammottavan vähän kirjoista tänne blogiin, tekstien laskemiseen riittävät kevyesti kahden käden sormet. Hunanin bloggausta muistan kuitenkin kirjoittaneeni huolella ja innolla, luinhan kirjan käytännössä kaksi kertaa putkeen ja sain (pyynnöstä, miten ihanaa) haastatella ystävääni J. Pekkaa myös kirjan julkaisutilaisuudessa alkuvuodesta 2018.

BONUKSENA elokuu 2012
Copycat-kirjankansikilpailun uusi tuleminen

Pitäisi ehkä kiittää Amman lukuhetki -blogin järjestämästä copycat-kisasta useammin, sillä sen satoa on blogin pitkäikäisin profiilikuva, joka on käytössä myös Instagramissa ja Twitterissä. En ole enää tuo kahdeksan ja puolen vuoden takainen neitonen, mutta edelleen jaksamme siipan kanssa vitsailla ns. hyppykuvista. Tämän kuvan myötä Tuomas-parka on myös saanut editoida kaikki enemmän työtä vaativat kuvat blogiin ja sitä hän onkin ansiokkaasti ja vain toisinaan hieman mutisten tehnyt. Sydän.

Tuntui oikeastaan aika ihanalta ja kevyeltä tulla pitkästä aikaa tänne kirjoittamaan, toivotaan että se tunne säilyy.

Siippa on toivonut, että muinaisina aikoina aktiivinen Kupista-sarja tekisi paluun, itse haaveilen juurikin kirjatekstien kirjoittamisesta ja kaikenmoisesta. Toivotaan hyviä tuulia tälle alkavalle seuraavalle kymmenelle!

Ja kiitos sinulle, joka tätä luet. Sillä vaikka usein sitä ajatteleekin kirjoittavansa paljolti itselleen, niin onhan tämä parhaimmillaan vuorovaikutuslaji.