Lavalta: Kellari (Kauri Honkakoski Company)

Teos nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Laura Vuoma

Perunoita mielen kellarissa

Kauri Honkakoski Companyn uusin sooloteos Kellari johdattaa katsojan alitajunnan syövereihin. Siellä radio pulputtaa sensuroimattomia ajatuksia, uni tulee jos tulee, ja se jokin oli ihan varmasti ihan just äsken taskussa. Yhdessä ja yksin uppoamme jonnekin mielen pohjalle, ja yhdessä ja yksin nousemme sieltä onneksi myös ylös.

Käsiohjelma kertoo Honkakosken valinneen teoksen keskiöön yhteisöstä irrallaan olevan yksilön. Ajattelin ensin, että tämäpä rajaa tulkintaa, sillä voihan sitä toimia osana yhteisöä ja silti upota ajatustensa kellariin. Ja sitten totesin, että eipä sitä kovin yhteisöllinen tai vuorovaikutuksessa ole, jos jää yksin ajatustensa kaikukammioon. Tässä ajatuksessa on itselleni pureskeltavaa.

Honkakoski on upea esiintyjä. Hänen olemisessaan on sellaista vetävyyttä, että tunnin kestävä esitys pitää tiivisti otteessaan. Avecina ollut ystäväni kehui samaa. Myös Honkakosken liikekieli viehättää silmääni: jotenkin sitä tuppaa odottamaan jotain Suurta ja sitten muistaa, että pieni ja harkittu voi olla paljon tehokkaampaa. Esimerkiksi toisteinen taskujen tutkiminen osui ja upposi, ja nautin suuresti myös vajoamisen tunteesta. Liikkeen ulottuvuudet tuntuivat todelliselta, vaikka ympäristö pysyikin paikallaan.

Kuva: Laura Vuoma

Ihastuin kulahtaneeseen, muttei hienostuneisuuttaan unohtaneeseen estetiikkaan ja pölyisyyttä huokuvaan maskiin, pysähtyneisyyteen ja tarpeeseen piiloutua. Sisu Nojosen valosuunnittelu ja lavastus on yksinkertaisuudessaan kaunis ja korostaa yksinäisen kellarin tunnelmaa. Erityisesti pidin ikkunasta, pölyisestä kurkistusaukosta. Viehätyin myös monikäyttöisestä ja esitykseen keveyttä tuovasta lavuaarista. Nerokasta.

Kellari tuntuu sitä ajankohtaisemmalta mitä enemmän sitä mietin. Haluaisin sulkea ovet ja ikkunat ja korvat, kun ulkopuolelta kuuluu vain myrskyjä sotaa kurjuutta kauheutta. Mutta ei se ole elämistä.

Olen varma, että minunkin alitajunnassani istuu joku hämärässä nurkassa ja popsii raakaa perunaa. Toivottavasti hän muistaa välillä avata ikkunan ja kuunnella lokkeja.

***

Kellari on nähtävissä Omapohjassa 29.11. asti, suosittelen. Ja lämmin suositys myös Kauri Honkakoski Companyn Hinterlandille, joka palaa Stoaan tammikuussa 2025.

Lavalta: Pipes & Hoses (MimoArt Company)

Kuva: Kai Kuusisto

Vakavia vesileikkejä

Kulttuurikeskus Stoan 40-vuotista taivalta juhlistettiin lokakuussa MimoArt Companyn uusimman teoksen Pipes & Hoses ensi-illalla. Teos tarttuu ajankohtaiseen vesiaiheeseen konkreettisesti ja tuo lavalle 2000 litraa vettä. Se on vain puolet siitä, mitä keskimääräinen suomalainen käyttää yhdessä vuorokaudessa piilovesi mukaan lukien. Ja voin kertoa, että varsin suurelle lavalle levittäytyessään jo 2000 litraa vettä on paljon.

Vesi on elementtinä ehdottomasti yksi suosikeistani, ja sitä käytetään esityksessä kekseliäästi. Vesiletkuilla leikitään kasarirockin pauhatessa, vedessä liu'utaan ja liukastutaan, se toimii heijastavana pintana ja toisaalta se voi myös viedä mukanaan ja hukuttaa.

Viiden tanssijan teoksessa esiintyjistä neljä oli minulle uusia, joten huomasin katseen hakeutuvan tuttuun liikekieleen eli tšekkiläisen Mates Petrákin ilmaisuun. Hänen taitava ja humoristinen ilmaisunsa viehätti minua jo keväällä nähdyssä MimoArt Companyn Body Notes -teoksessa, ja oli ilo nähdä sitä uudelleen. Petrákin liikekielessä on erityistä herkkyyttä, jossa vahva keho liikkuu tarkasti ja samalla antautuu sille, että liike voi olla myös koomista. Esityksen hauskimpia hetkiä olikin Petrákin soolo valtavan vuotavan vesitankin kanssa, klassista fyysistä komediaa taidolla toteutettuna.

Kehut ansaitsee toki koko esiintyjäensemble, Petrákin lisäksi Alina Sakko, Lauri Lohi, Hanna Kahrola ja Antti-Pekka Pudas. Nautin heittäytymisestä, taidokkaasta liikkeestä, herkkyydestä ja yhteistyöstä. Esimerkiksi kohtaus, jossa esiintyjät liukuivat mitä erilaisemmissa asennoissa pitkin lavan reunoja osoitti ihastuttavaa liikkeen riemua. Vaikuttavimpia hetkiä puolestaan oli, kun esiintyjät asettuivat veteen ikään kuin hukkuneina, etenkin kun kontrasti vain hetkeä aikaisempaan ilotteluun oli niin suuri. On aina ilo katsoa liikettä, joka tuntuu ja näyttää vaivattomalta. Pidin myös paljon teoksen kehollisuudesta. Esiintyjillä ei ole kovin paljoa päällään, mutta se tuntuu tässä kontekstissa tarkoituksenmukaiselta ja mahdollistaa tietynlaista visuaalista. Pidin.

MimoArt Companyn teoksissa on toistuvasti tuotu esityksen rakenteita näkyville. Pipes & Hosesissa esimerkiksi liveprojisoinnit toteutetaan näkyvissä lavan sivustalla green screenin edessä, ja Silver Seppin vettä hyödyntävää livemusisointia nähdään sekä lavalla että parvella. Tämä ei nähdäkseni vie mitään pois teoksen lumosta. Päinvastoin, mielestäni on kiehtovaa nähdä miten asiat toteutetaan juuri siinä hetkessä. Todettakoon myös, että liveprojisoinnit ovat yleensä inhokkiasioitani, mutta tässä teoksessa ne tuntuivat perustelluilta, eli sulka videosuunnittelija Mikko Lampisen hattuun tästä saavutuksesta.

Teos oli muutenkin visuaalisesti ja auditiivisesti näyttävä. Herkkäkorvaisille ja lapsille suositeltiin korvatulppia, mutta koin että äänenvoimakkuutta säädeltiin tarkoituksenmukaisesti. Joskus on tarpeen laittaa nupit kaakkoon. Ja sama valoissa. En osaa enää eritellä tätä sen tarkemmin, mutta vaikuttunut olin, ja haluan siksi mainita vielä erikseen Karel Šimekin valo- ja Lasse Turusen äänisuunnittelun.

Mimosa Lindahlin ja Arto-Oskar Reunasen yhteisohjaus on teoksena kiinnostava, sillä se koostuu useista ensisilmäyksellä toisiinsa kuulumattomista paloista. Kasari-iloittelu, fyysinen komiikka, improvisoitu ilmastopuhe, taiteelliset projisoinnit, tuhannet vesilitrat ja kiehtova äänimaailma muodostavat kuitenkin yllätyksellisyydessään kiinnostavan kokonaisuuden, jota oli ilo katsoa.

Teoksen vesiteema on painava, olen ajatellut sitä paljon. Pipes & Hoses on täynnä vaikuttavia näyttämökuvia ja herättää ajatuksia veden leikillisyydestä, sen tuhovoimasta ja toisaalta katoavaisuudesta. Huomaan, että tänä varsin synkkänä aikana olisin kaivannut teoksen loppuun vielä jonkinlaista selkeämpää toivonkipinää, mutta ehkä sellaista ei ole nyt tarjota. Ja nyt en voi ainakaan virittäytyä valheelliseen turvallisuudentunteeseen siitä, että mitään ei tarvitse tehdä.

Syyskauden osalta Pipes & Hosesin esitykset on nyt taputeltu, mutta esitys palaa Stoaan maaliskuussa. Ajattelin viedä silloin myös lapsen katsomaan tätä (ikäsuositus 7+), olisi kiinnostavaa kuulla mitä hän on tästä mieltä.

***

Loppukaneettina todettakoon, että tunnen äänisuunnittelija Turusen, mutta lipun ostin ihan itse.

Lavalta: Kani ja ihmeellinen pilvi (Nukketeatteri Sampo)

Teos nähty kutsuvieraslipuilla.

Lavalla nähdään Satu Lankinen, Anne Lihavainen ja Elina Vehkaoja. Kuva: Uupi Tirronen

Kanikin kaipaa ystävää

Teatterin taikaa, kuiskasi seuranani ollut kuusivuotias, kun lavasteet ensimmäistä kertaa liukuivat pöytätasolla kuin itsestään. Pienen hetken päästä kuiskaus sai riemastunutta jatkoa: äiti, se on liukuhihna! Tämä ei suinkaan ollut ainoa hetki, kun korvaani kuiskuteltiin innostuneita havaintoja nukketeatteri Sampon uusimman lastenesityksen Kani ja ihmeellinen pilvi aikana.

Kani ja ihmeellinen pilvi on suloinen esitys pörröisestä kanista ja ystävän kaipuusta. En ole lukenut teoksen inspiraationa olevaa Mary Wise Brownin lastenkirjaa Pupu ja muna, mutta eipä se ole tarpeenkaan. Viehättävä pieni tarina vie mukanaan ja runomuotoinen teksti sopii lavalle oikein mainiosti. Kanin päivät toistuvat samanlaisina ja leppoisina, mutta vähitellen Kanin mieltä alkaa painaa. Kenen kanssa jakaisi metsästä löytyneet herkut tai suorittaisi aamujumpan? Kun Kanin mieli alkoi painua entistä matalammaksi, seuralaistani huolestutti mahtaako esityksellä olla onnellinen loppu. Olihan sillä, tietenkin. Seuralaiseni totesikin, että hänen lempikohtansa oli esityksen loppu pilvimatkoineen.

Anne Lihavaisen ja Elina Vehkaojan lavaolemista on miellyttävää seurata. Kania nukettava Lihavainen saa pehmo-otuksen eloon ja oloon tunteiden koko kirjon, ja se jos mikä on minua aina nukketeatterissa viehättävä asia. Vehkaoja puolestaan muun muassa auttaa Kania yleisössä paljon riemastusta herättäneiden aamu- ja iltatoimien suorittamisessa, ja tuo iltaisin taivaalle ihmeelliset pilvet. 

Esiintyjät kannattelevat esitystä omalla läsnäolollaan ja lavastuksen osalta selvitään minimaalisella valikoimalla. Tummalle pöydälle ilmestyvät esimerkiksi sänky, keinutuoli ja pöytä, mutta pääosin fokus on pörröisessä kanissa. Kanin koti ja vaihtuvat metsämaisemat ilmestyvät silmien eteen mielikuvituksen ja äänimaiseman voimalla.

Satu Lankisen soitinosaamista onkin ihana tarkkailla. Omat ääniefektinsä saavat niin kurlutukset kuin koputukset, ja elävä musiikki tuo luonnollisesti aina oman lisänsä tunnelmaan. Tuntui myös olennaiselta, että kaikki tapahtui siinä silmien edessä. Ainakin olin vaistoavinani riemua myös muualla katsomossa, kun saimme nähdä miten hauskat äänet syntyivät paikoin aivan tavallisilla arkipäivän jutuilla. 

Koska esitys on suunnattu kaikenikäisille, joten ikäjakauma katsomossa oli poikkeuksellisen laaja, ja jos jonkinlaista sipinää ja supinaa kuului etenkin esityksen loppupuolella varsin paljon. Pienimmätkin katsojat jaksoivat silti seurata noin puolituntisen esityksen varsin hyvin, ja omia lempihetkiäni oli erään pienkatsojan kirkkaan innostunut vinkaisu erääseen tarinan loppupuolen käänteeseen. Arvostan, että esityksessä oli omia koukkujaan monenikäisille katsojille, ja nostan hattua esiintyjien keskittymiskyvylle haastavassa, joskin varmasti myös palkitsevassa ympäristössä.

Viehättävä pieni esitys, joka sopii hyvin ensimmäiseksi teatterielämykseksi, mutta viehättää myös kokenempaakin katsojaa.

Kani ja ihmeellinen pilvi on Sampon ohjelmistossa kevätkauden aikana tammi-maaliskuussa.

***

Kiitokset lipuista nukketeatteri Sampolle.

Lavalta: Hinterland [joutomaa] (Kauri Honkakoski Company)

Kuva: Laura Vuoma

Ihmisyyden joutomailla

Viime syksynä ensi-iltansa Stoassa saanut Kauri Honkakoski Companyn Hinterland [joutomaa] on jäänyt tunnemuistiin vahvana kokemuksena. Liikekieleltään fyysisen rujo ja visuaalisuudeltaan kärjistetty, mustavalkoisuudessaan jopa räikeä teos käsitteli minulle ihmisyyttä ja sen synkkiä puolia, varjoja meissä kaikissa, jotka näkyvät tämän päivän yhteiskunnassa ympärillä turhankin terävästi.

Pelkistetty näyttämökuva ja kalpeakasvoiset, tahraisiin vaatteisiin puetut rujot hahmot ovat visuaalisesti kiinnostavia. Lavalla nähdään seitsemän esiintyjää (Oona Jama, Sonja Järvisalo, Ines Kakkonen, Liv Meijer Nordgren, Ruben Nagore Santandreu, Freia Stenbäck ja Valter Sui), joiden väliset valtasuhteet vaihtelevat ja jotka käyttävät toisiinsa valtaa julmilla tavoilla, toisten, tai ehkä oman inhimillisyytensä unohtaen. Kuka saa matkustaa vaunuissa, ketä saa ruoskia, kuka jätetään ulkopuolelle? Ja miten tämä perustellaan?

Toisinaan hahmot liikkuvat synkronoidusti ja ensiajatuksenani oli, että yhdessä toistetuissa liikkeissä on jotain rauhoittavaa. Loppujen lopuksi ne osiot olivat ajatuksen tasolla kuitenkin kaikkein pelottavimpia: miten helppoa onkaan luiskahtaa ensialkuun itsestäkin vastenmielisiin ajatusmalleihin ja tapoihin, kun niitä näkee ympärillään riittävän paljon. Esitys ei kuitenkaan sinänsä tuntunut ahdistavalta, vaan toimi itselleni ennemminkin peilinä.

Hinterlandin kaltaiset fyysisen teatterin esitykset tuppaavat olemaan minulle "hit or miss". Usein niukasti valaistut teokset, joiden äänimaisema on matalataajuuksinen, unettavat minua tai sitten uppoan jonnekin analyysikaivoon, josta en oikein pääse ylös. Tämän teoksen kohdalla tuntui siltä, että palikat olivat kohdallaan: minun oli helppo uppoutua esityksen maailmaan ja energia ei mennyt siihen, että yritän ymmärtää mitä minulle yritetään viestiä. Sisu Nojosen valot yhdistettynä pelkistettyyn lavastukseen ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu tukivat esiintyjien liikekieltä ja toimintaa hyvin.

Harmittaa, etten saanut kirjoitettua esityksestä syksyllä tuoreeltaan, mutta oli mieluista palata sen pariin vielä näin monta kuukautta myöhemmin. Hinterland oli minulle ehdottomasti vuoden 2023 esityshelmiä, kiitos koko työryhmälle.

***

Hinterland myi syksyllä Stoan esitykset täyteen, ja täynnä ovat tainneet olla tämän uusintaesityskaudenkin esitykset. Lämmin suositus, jos tämä jossain vielä näyttämölle pääsee näkemään tai jos tämän viikonlopun (20.-21.1.2024) esityksiin vielä lippuja saa.

Huhtikuussa Stoassa on mahdollista nähdä Kauri Honkakoski Companyn Pulpetti, sen yritän itse päästä myös katsomaan kun edellisellä kierroksella se jäi väliin.